Arkeologi Tiina Äikäs

Maailma on eri näköinen arkeologin silmin

Historiaa rakastava Tiina Äikäs tutkii saamelaisten uhripaikkoja, joista osa on käytössä nykyäänkin.

Historia on kiinnostanut arkeologi Tiina Äikästä niin kauan, kuin hän muistaa. ”Jo lapsena kaivelin isäni kirjahyllystä historiallisia romaaneja. Kiinnostus menneisyyteen on ollut minussa aina”, Oulun yliopiston tutkija kertoo.

Arkeologian opinnot houkuttivat, sillä ala tuntui konkreettiselta tavalta tutkia menneisyyttä. ”Arkeologi pääsee käsinkosketeltavasti käsiksi materiaaliseen kulttuuriin. Koin tästä ensimmäisen välähdyksen jo lukioaikana, kun pääsin isän serkun arkeologitutun kautta kolmeksi viikoksi kaivauksille Lyypekkiin”, Äikäs muistelee.

Saksan maaperällä tapahtui myöhemmin myös toinen tärkeä oivallus Äikkään arkeologin uralla. ”Gradun jälkeen en ollut ollenkaan varma, ryhtyisinkö tutkijaksi. Päädyin kolmeksi kuukaudeksi Magdeburgiin töihin sikäläisen korkeakoulun kansainvälisten asioiden yksikköön. Yksikön johtaja oli sattunut muistamaan, että olen arkeologi ja kysyi kerran, haluaisinko lähteä paikallisen arkeologin kanssa katsomaan kohteita. Muistan elävästi sen hetken, kun seisoimme vesisateessa paikassa, jossa maan pinnalle erottui muutama tumma läikkä. Olin innoissani. Tässähän on ollut paalunsijoja, muinainen talon paikka siis!”, hän muistelee.

Joka jäseneen tulvahtanut innostus sinetöi päätöksen ja Äikäs palasi pian Ouluun aloittamaan väitöskirjaansa.

Seidalle vietiin uhreja

Saamelaisten uhripaikat kiehtovat Äikästä. Saamelaisten pyhän paikan, seitakiven, on ajateltu olevan toimiva olento, jonka kanssa on pystytty neuvottelemaan. Seidalle vietiin uhreja, kuten osa kala- tai riistasaaliista. ”Jos annat kalaa, tuon osan saaliista sinulle”, hän kuvailee.

Äikäs tutki uhripaikkoja kaivauksilla Lapissa kolme kesää. ”Paikkojen löytämisessä oli oma haasteensa. Jotkut oli merkitty selkeästi kartalle, toisista oli tiedossa vain maamerkki kuten että ’sijaitsee niemellä’. Toisinaan kuvaus oli selkeä, kuten ’kivi jossa on miehen mentävä kolo’. Joskus kävi niinkin, että paikalliset tulivat opastamaan meitä oikeaan paikkaan.”

Vanhimmat kaivauksissa löytyneet eläinten luut pystyttiin ajoittamaan 1000-luvulle. Myöhemmin Äikäs on yhdessä kollegoidensa kanssa todennut seitoja käsittelevissä tutkimuksissaan, että niille on uhrattu jo 500-luvulta alkaen.

”Haluamme kunnioittaa sitä, että uhrilöydöt kuuluvat uhripaikkaan.” 

”Aluksi uhriaineistossa oli riistaeläimiä, sittemmin poron ja peuran luita, kun elinkeino muuttui. Toisaalta löytöjen ulkomuodosta ei voinut päätellä paljoakaan. Yhdellä kaivauksella löytyneet, tuoreen näköiset kalanruodot olivatkin kaivauksen vanhimmat löydöt.”

Luita pystyttiin tutkimaan paikan päällä, ja mukaan otetut löydöt palautettiin myöhemmin paikoilleen. ”Haluamme kunnioittaa sitä, että uhrilöydöt kuuluvat uhripaikkaan.”
 

Taatsin seita Kittilässä Suomen Lapissa on yksi niistä saamelaisten seitakivistä, jotka ovat yhä käytössä. Niille jätetään muun muassa kolikoita ja kynttilöitä. Tämä osoittaa, että on edelleen ihmisiä, jotka haluavat jatkaa ikivanhoja perinteitä ja niillä on heille merkitys. Kuva: Anssi Malinen

Kiehtovaa seitakivissä on se, että jotkut niistä ovat yhä käytössä. 

”Näin todella on. Esimerkiksi Taatsin seita Kittilässä on sellainen paikka. Sinne on jätetty muun muassa kolikoita, riipuksia ja kynttilöitä. On siis ihmisryhmiä, jotka haluavat jollain tavalla jatkaa näitä ikivanhoja perinteitä ja niillä on heille merkitys”, Äikäs sanoo.

Äikkään tutkimuskohde onkin laajentunut historiasta nykypäivään. Nykyhetken tutkimukseen tuo erilaisen näkökulman se, että sitä voi tarvittaessa tehdä myös haastattelemalla ihmisiä.

Miten äitiys ja arkeologia yhdistetään

Äikäs nauttii arkeologian mahdollistamasta alojen välisestä yhteistyöstä. Hän itse on arkeologian lisäksi opiskellut maantieteen puolella geoinformatiikkaa, joka on antanut lisäperspektiiviä tutkimukselle paikkatietoanalyysien muodossa. Kaivauksella arkeologin kanssa tiiviissä yhteistyössä työskentelevät eri alojen asiantuntijat, kuten DNA- ja isotooppianalyyseihin erikoistuneet tutkijat.

”Arkeologia itsessäänkin on mukavasti tieteenalojen välissä. Joissakin maissa se luokitellaan luonnontieteeksi ja toisissa humanistiseksi”, Äikäs huomauttaa.

Tutkijan työ ei käy tylsäksi, sillä uhripaikkojen lisäksi Äikäs tutkii teollisuuskohteita ja niiden käytön merkitystä.

”Olen aina ollut sellainen, että tykkään tehdä paria asiaa yhtä aikaa. Muistan, kuinka joskus murehdin, että mitä jos artikkelien aiheet loppuvat. No, niin ei totisesti ole käynyt. Tälläkin hetkellä minulla on pitkä lista aiheita odottamassa.”
 

Tiina Äikäs arvostaa arkeologian mahdollistamaa alojen välistä yhteistyötä ja on oman alansa lisäksi opiskellut maantieteen puolella geoinformatiikkaa. Kaivauksella arkeologi työskentelee tiiviissä yhteistyössä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Kuva: Mikko Törmänen

Pari artikkeliakin on työn alla, yhtä aikaa tietysti. Toinen niistä käsittelee teollisuusarkeologiaa ja toinen sitä, miten yhdistää äitiys ja arkeologia. No, miten?

”Tukiverkostot ovat tietysti kaikki kaikessa, meillä sekä omat että miehen vanhemmat. Oman perheemme arkisia järjestelyjä on helpottanut myös esimerkiksi se, että mies ja lapset pystyivät matkustamaan kanssani Norjaan, kun olin Tromssassa tutkijavaihdossa.”

Äikkään lapset ovat imeneet arkeologiaa jo äidinmaidossa. ”Molemmat ovat jo ilmoittaneet, että heistä tulee arkeologeja”, hän virnistää.

Toisinaan parisuhdelomakin voi häilyä työn rajamailla. ”Olimme mieheni kanssa Lapissa vaeltamassa. Seitojen etsimiseksi sekin tahtoi mennä. Arkeologia on yhteinen mielenkiinnon kohteemme”, arkeologi nauraa.

Teksti: Kati Valjus

 

Viimeksi päivitetty: 20.3.2020