Pohjois-Suomen maaperä pursuaa malmia, mutta miten se saadaan kestävästi käyttöön?

Pohjois-Suomessa on Euroopan suurimpia malmipotentiaaleja, jonka avulla voitaisiin tuottaa nykyistä kestävämmin myös vihreän teknologian kaipaamia raaka-aineita. Kaivoshankkeita varjostavat Talvivaaran haamu ja kaivosten pitkäkestoiset ympäristövaikutukset. Ala kärsii myös osaajapulasta.

Teksti: Heli Koppelo, MustRead
 

Kaupungistuminen ja sähköistyminen. Siinä kaksi syytä, miksi malmin kysyntä kasvaa kovaa vauhtia. 

Tutkimuslaitosten yhteenliittymän Tulanetin arvion mukaan pelkästään sähköautojen kysynnän kasvun takia koboltin tuotannon tulisi kasvaa vuoteen 2030 mennessä jopa 135 prosenttia, litiumin jopa lähes 900 prosenttia. Pelkästään nykyisillä kaivoksilla ja kierrätystä tehostamalla tavoitteeseen ei päästä.

Lisäksi maat yrittävät kovaa kyytiä sovittaa itseään Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin muun muassa liikenteen päästövähennyksillä ja enegiatehokkaammilla ratkaisuilla. 

Hieman yllättäen Euroopan vahvin malmipotentiaali on Pohjois-Suomessa, Pohjois-Ruotsin ohella. 

“Yksi kaivosalaan liittyvä uskomus on, ettei Suomen maaperässä olisi merkittävästi malmia”, kertoo Oulu Mining Schoolin johtaja, rikastustekniikan professori Saija Luukkanen.

Oulu Mining School OMS on Oulun yliopiston vuonna 2014 perustettu kaivannaisalan yksikkö, jossa voi opiskella kaikkia kaivostoiminnan ydinosia geologiasta rikastustekniikkaan. 

Uskomus lienee peräisin kaivosalan historiasta, Luukkanen epäilee. Outokummun Suomen toiminnot hiipuivat 1990-luvulla pikkuhiljaa alas malmioiden ehtyessä. Outokummulla on jäljellä enää kromikaivos Kemissä ja terästehdas Torniossa.  

”Silloin ajateltiin, että kaivosala on auringonlaskun ala. Myös kaivosalan koulutusta vähennettiin rajusti. Se johti siihen, että kun kaivosbuumi alkoi 2000-luvun alussa, ei meillä yhtäkkiä ollutkaan enää osaajia.”

Tätä tarvetta OMS pyrkii osaltaan paikkaamaan. Ouluun koulutus sijoittuu siksi, että siellä on vanhaa insinööriosaamista ja geologian opetusta, mutta myös pohjoinen sijainti on etu. 

”Ruotsin puolella partnerimme on Luulajan yliopisto, joka sekin on hyvin lähellä. Meillä on ollut pitkään yhteinen Nordic Mining School -yhteistyökonsepti, johon myös Tromssan yliopisto Norjasta on liittynyt.”

Tällä hetkellä Eurooppa on 75-prosenttisesti riippuvainen EU:n ulkopuolelta tuodusta raaka-aineesta, Luukkanen muistuttaa.

Jokainen tarvitsee ja käyttää metalleja valtavat määrät arjessa, mutta sitä on vaikea tajuta. 

”Katso ympärillesi. Jos kaikki kaivannaisalaan joko suoraan tai välillisesti liittyvä poistettaisiin ympäriltäsi, mitä jäisi jäljelle?” 

Tämän kysymyksen Luukkanen kysyy tuoreilta opiskelijoilta herättääkseen heidät huomaamaan, miten riippuvainen elämämme on kaivannaisteollisuudesta. 

”Ilman sitä ei olisi rakennuksia, kännyköitä, autoja, vaatteita… Kaikki mitä emme voi kasvattaa, pitää kaivaa.”

 

Kierrätys ei täytä kysyntää

Metalleja tarvitaan siis kasvavassa määrin muun muassa vihreän teknologian, akkuteollisuuden kasvun ja kaupungistumisen takia, Luukkanen kertoo.

Suomeen tuodaan enemmän metallimalmirikasteita kuin täältä viedään. Vuonna 2018 tuonnin määrä oli lähes viisi miljoonaa tonnia, arvoltaan 1,7 miljardia euroa, mutta vientiin meni vain 475 000 tonnia, arvoltaan vajaa 500 miljoonaa euroa.

”Kierrätysaste pitää nostaa mahdollisimman korkealle ja korvaavia materiaaleja kehittää, eli innovaatioita tarvitaan nopeasti ja paljon. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei edes kierrätysasteen nostamisella pystytä täyttämään kysyntää. Pelkästään kännykän tekemiseen tarvitaan kymmeniä metalleja yli kymmenestä eri kaivoksesta.”

Toisaalta uudella kaivostoiminnalla ratkaisun hakeminen on hidasta. Kemian kiertotalouden professori Ari Väisänen painotti MustReadin haastattelussa, että kestää helposti 10–15 vuotta ennen kuin kaivoksesta saadaan materiaalia ulos. Väisäsen mukaan jo nyt esimerkiksi saksalaiset autonvalmistajat ovat joutuneet pienentämään sähköautojensa tuotantoarvioita.

Oulu Mining School on toistaiseksi kiinnostanut enemmän ulkomaisia kuin suomalaisia opiskelijoita. 
 

Luukkasen mielestä nimenomaan Suomessa kannattaa kehittää kaivostoimintaa ja tehostaa olemassa olevien kaivosten hyödyntämistä, koska täällä asiat hoidetaan hyvin ja siksi Suomi on kiinnostava kohde ulkomaisille kaivostoimijoille. 

Suomen näkee eettisen kaivostoiminnan edelläkävijänä myös Suomen ympäristökeskuksen ryhmäpäällikkö, teollisuuden kestävään tuotantoon perehtynyt Timo Jouttijärvi.

”Kun kaivosten päästöjä ja ympäristövaikutuksia verrataan muihin maihin jopa EU:n sisällä, Suomi on hyvin korkealla tasolla. Se selittyy muun muassa tehokkaalla viranomaistoiminnalla ja teollisuuden sitoutumisella kestävän kehityksen mukaiseen toimintaan”, Jouttijärvi sanoo.

Luvitus on kiristynyt erityisesti Talvivaaran onnettomuuden jälkeen. Ympäristövaikutukset jatkuvat vielä pitkään kaivoksen sulkemisen jälkeenkin, ja valtio selvittää parhaillaan kymmenien ympäristölle haitallisten suljettujen ja hylättyjen kaivannaisjätealueiden tilannetta.

Malmipotentiaalia pitääkin hyödyntää kestävällä tavalla ja niin, että se on kaikkien osapuolten, niin kaivosyritysten kuin kansalaistekin, hyväksyttävissä, Luukkanen painottaa.

”Toki virheitä on menneisyydessä tehty ja kaivostoiminnasta jää aina jotain jälkiä luontoon, se on selvä. On kuitenkin epäeettistä tuoda ulkomailta metalleja, jotka on tuotettu huonoissa olosuhteissa.”

Luukkanen antaa esimerkin: Sähköautojen menekki kasvaa kovaa vauhtia, mutta niiden komponentit tarvitsevat metalleja, kuten kobolttia. Sen päätuottaja on tällä hetkellä Kongon demokraattinen tasavalta. 

Toisaalta Suomi on jo nyt EU:n suurin koboltin tuottaja, mutta sitä arvioidaan olevan yhä suuria määriä löytämättä.

”Jäljitettävyys ja vastuullisuus ovat Pohjoismaisen malmintuotannon vahvuuksia. Kun kerran emme pärjää ilman kaivannaisalan tuotteita, jostain niiden on tultava. Luonnon säilyminen on suomalaisille, myös itselleni, tärkeää. Siksi täytyy löytää yhdessä keinot.”

Syken Jouttijärven mukaan vielä tänä päivänäkin monissa maissa esimerkiksi Afrikassa on tavallista, että maasta louhitaan mitä louhitaan ja sitten häivytään paikalta.

”Suomessa kaivosten pitää tehdä jo suunnitteluvaiheessa sulkemissuunnitelma, jota päivitetään kaivoksen toiminnan aikana ja jossa määritellään muun muassa ennallistaminen ja maisemointi, jonka tulee kestää satojen, jopa tuhansien vuosien päähän.”

Jouttijärven mukaan kaivosten ympäristövaikutuksista ei ole tehty kaiken kattavaa selvitystä. Kaivostoiminnan päästöjä ei säädellä teollisuuspäästödirektiivin (IED) avulla. Jokainen kaivoshanke on yksilöllinen, joten yleisiä päästöarvoja on hankala asettaa. Jokainen kaivos pitää siis käsitellä tapauskohtaisesti.

Selvää kuitenkin on, että jätettä syntyy valtavia määriä ja kaivoksilla on laajamittaista vaikutusta esimerkiksi vesistöihin. Teollisuus panostaa jätteiden ja vedenhallinnan menetelmien kehittämiseen. Niihin olisi kuitenkin pitänyt panostaa enemmän jo nyt toiminnassa olevien kaivosten suunnitteluvaiheessa, jolloin kestävän kaivostoiminnan edellytykset rakennetaan, Jouttijärvi sanoo.

 

Haasteena kaivosalan houkuttelevuus

Luukkanen näkee, ettei kaivosalalle voi syntyä mitään hyvää ilman osaajia. Kestävä kaivostoiminta, jossa on huomioitu niin luontoasiat, paikalliset asukkaat kuin elinkeinotkin, vaatii monipuolista ammattitaitoa ja koulutusta.

”Haluaisin nuorten tietävän, kuinka paljon he voisivat olla vaikuttamassa vihreään tulevaisuuteen kaivosalalla.”

Kaivosalalla on Luukkasen mukaan useita keinoja, joilla ilmastokuormitusta voidaan keventää: esimerkiksi energiatehokkuuden parantaminen, sivuvirtojen hyödyntäminen, prosessien optimointi, digitalisaatio ja automaatio.

”Vaikka metalleja tarvitaan tulevaisuudessakin, niitä on pystyttävä tuottamaan pienemmällä hiilijalanjäljellä ja mahdollisimman vähän ilmastoon vaikuttaen. Tässä suomalaiset nuoret voisivat olla eturintamassa.”

Professori Saija Luukkanen vierellään Terrafamen Chief Commercial Officer Janne Palosaari, joka oli luennoimassa metallirikasteiden laatuvaatimuksista Oulu Mining Schoolissa pari vuotta sitten.
 

Tällä hetkellä OMS:n tarjoamaan kansainväliseen kaivos- ja rikastustekniikan opinto-ohjelmaan hakee paremmin opiskelijoita kuin suomenkieliseen. Yhtenä syynä Luukkanen pitää nimenomaan kaivosalan huonoa mainetta Suomessa. Erityisesti Talvivaaran haamu on syvällä suomalaisten mielissä. 

”Kaivosala ja luontomatkailu nähdään usein toistensa vastakohtina, vaikka meillä on monia esimerkkejä hyvästä rinnakkaiselosta, kuten Levin hiihtokeskus ja Euroopan suurin kultakaivos samassa kunnassa Kittilässä.”

 

Ei kaivoksia Pohjois-Lappiin

Lapissa matkailu on tärkeä elinkeino, mutta niin on kaivosalakin. Maakuntaohjelmassa eli Lappi-sopimuksessa on linjattu, että kestävä kaivostoiminta on Lapin kehittämisessä yksi painopistealue, kertoo maakuntajohtaja Mika Riipi Lapin liitosta.

”On myös linjattu, että maakunnan aluerakenteessa nimenomaan Keski-Lapin vyöhyke on se, jossa näemme kaivostoiminnan potentiaalia. Pohjois-Lappi on saamelaisten kotiseutualuetta ja siellä matkailu on elinkeinona tärkeä, joten siellä emme lähtökohtaisesti ole edistämässä kaivostoimintaa. Emme toki ole lupaviranomainen, mutta Lapin liiton näkökanta on se, että kaivostoiminta keskittyy Keski- ja Etelä-Lappiin.”

Keski-Lapilla Riipi viittaa Sodankylään ja Kittilään, missä suurimmat kaivokset sijaitsevat, ja Etelä-Lapilla muun muassa Meri-Lapin seutuun eli Kemi-Tornion alueeseen.

Syy kaivosteollisuuden painottamiselle Lapin maakuntaohjelmassa löytyy tietenkin aluetaloudesta. Korona-aikana on havaittu, että eniten vaikeuksissa ovat ne maakunnat ja alueet, jotka seisovat yhden tukijalan varassa.

”Pyrimme Lapissa pitämään useita tukijalkoja pystyssä. Matkailu on yksi, kaivostoiminta ja laajemmin mineraaliteollinen toiminta on toinen, kolmas on metsätalous, ja neljäntenä arktinen osaaminen, testaus ja muu siihen liittyvä toiminta.”

 

Kaivostoiminnan merkitys vähintään kaksinkertaistumassa Lapissa

Lapin maakunnan liiketoiminnan vuotuinen liikevaihto oli ennen koronaa noin 15 miljardia euroa ja siitä kaivostoiminnan osuus reilun miljardin luokkaa. Suurin toimiala on metsä, jonka osuus on 5–6 miljardia euroa.  

”Tosin jos kaivostoimintaan lisää koko arvoketjun, jolloin mukaan lasketaan myös kiertotaloudessa toimivat yritykset, terästeollisuus Outokummussa ja siihen liittyvät yrityksen, niin sitten puhutaan jo 4–5 miljardin kokonaisuudesta.”

Kaivosteollisuuden suora työllisyysvaikutus on noin tuhat henkilötyövuotta, ja välilliset vaikutukset arviolta puolitoistakertaiset, Riipi laskee. 

Matkailu sen sijaan on huomattavasti työllistävämpi. Se työllistää välillisesti jopa 15 000 henkilötyövuotta. Absoluuttiset vaikutukset reaalitalouteen ovat kuitenkin reilun miljardin luokkaa eli suurin piirtein sama kuin kaivannaisalalla. 

Kaivostoiminnalla on Lapissa mineraalipotentiaalin takia tärkeä rooli nyt ja tulevaisuudessa, Riipi painottaa.

Tällä hetkellä Lapissa on toiminnassa kolme kaivosta: Kevitsan monimetallikaivos Sodankylässä on tuontantomääriltään Suomen suurin, Kittilän kultakaivos Euroopan suurin ja Kemissä sijaitsee Euroopan ainoa kromikaivos. 

Tutkimusvaiheessa olevia hankkeita ovat Suomen suurin fosfaattimalmio Soklissa, yksi maailman suurimmista kupari-, nikkeli- ja monimetallimalmiosta Sodankylän Sakatissa ja potentiaalisten tuotantomäärien kannalta lupaavalta vaikuttava kultakaivosesiintymä Rompaksella. 

”Tämänhetkisen tiedon perusteella kaivannaisalan merkittävyys vähintään tuplaantuu, jos nämä hankkeet toteutuvat. Kaivannaisala on kuitenkin hyvin suhdanneherkkää ja hyvin pitkän aikajänteen suunnittelua vaativaa. Niistä ei voi olla varma, miten ne lähtevät toteutumaan”, Riipi muistuttaa.
 

Muutokset maakuntakaavaan vaikeuttaisivat lupaprosessia

Kaivoslain parhaillaan menossa olevaa uudistusta maakuntajohtaja pitää lähinnä teknisenä päivityksenä. 

Hallitusohjelmassa kaivoslain uudistamisen lähtökohdiksi on kirjattu ympäristönsuojelun tason parantaminen, kaivosten toimintaedellytysten varmistaminen sekä paikallisen hyväksyttävyyden ja vaikuttamismahdollisuuksien parantaminen.

Kaivoskriittiset ryhmät, kuten Saimaa ilman kaivoksia, ovat olleet sitä mieltä, että ainakin parhaillaan käsittelyssä oleva esitysluonnos sivuuttaa hallitusohjelman vaatimukset

”Siellä ei ole mitään isoa ja mullistavaa tulossa, mutta ihan hyviä täsmennyksiä esimerkiksi siihen, että luvitusprosessiin saadaan vahvemmin mukaan niin maanomistajat, elinkeinot kuin eri sidosryhmätkin”, Riipi arvioi.

Maakuntajohtajaa kuitenkin huolettavat muutokset maakuntakaavan merkitykseen kaivosluvan pohjana. Tulevaisuudessa kaivoslupaan tarvittaisiin vain kunnan asema- tai yleiskaava.

Perusteena muutokselle on se, että tulevaisuudessa kunta voisi päättää, tuleeko alueelle kaivos vai ei. Riipi pitää perustelua harhaanjohtavana, sillä kunta voi tälläkin hetkellä päättää asiasta asemakaavalla. 

Toisaalta monien muistissa on Kuusamon Juomasuon tapaus, jossa kunta päätti, ettei alueelle tule kaivostoimintaa, mutta kaivosyhtiön valitettua KHO päätti toisin.

”Siinä kysymyksessä oli kaavan hylkääminen siksi, ettei kaava ollut lainmukainen, sillä vaikutusten arviointia ei ollut tehty riittävällä tavalla. Jos se olisi tehty, päätös olisi pitänyt.”

Jos maakuntakaava poistetaan kaivoshankkeiden taustalta, Riipin mukaan silloin loppuu myös vuosia kestävä ennakoiva elinkeinojen yhteensovittamisprosessi, jota tehdään jokaisessa kaivoshankkeessa ennen luvitusvaihetta.

”Se tulee vaikeuttamaan kaivoshankkeiden etenemistä, koska yksikään kaivos ei vaikutusalueensa näkökulmasta rajoitu yhden kunnan alueelle, vaan voidaan puhua jopa kuuden kunnan alueelle liittyvästä toiminnasta.”

Yksittäisellä kaivoshankkeella on laajasti kuntarajojen yli meneviä vesistö-, liikenne- ja logistiikka- sekä energiansyöttövaikutuksia, ja kaikkia niitä arvioidaan nimenomaan maakuntakaavassa.

”Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jotta kaivoslupa olisi mahdollinen, useamman kunnan pitää tehdä yksituumaiset päätökset kaavoituksesta. Yksittäiselle kunnalle tulee olemaan tavattoman vaikeaa viedä kaivoshankkeita eteenpäin eikä vaikutuksia pystytä arvioimaan laajasti, kuten tällä hetkellä tehdään.”

Kaivosteollisuuden ja luontomatkailun yhteensovittaminen ei kuitenkaan ole ollut tähänkään saakka mitenkään helppoa. Siitä kertoo muun muassa Ylläksen lähellä sijaitsevan Hannukainen Mining -kaivoshankkeen tilanne. Ympäristölupahakemuksen käsittely on ollut vireillä Pohjois-Suomen aluehallintovirastossa viisi vuotta, ja paikalliset matkailuyrittäjät vastustavat kunnan puoltamaa hakemusta kiivaasti muun muassa vesistövaikutuksiin vedoten.

 

Luonnonvarojen käyttö kuntien vastuulle

Kaivoslain viilaamisen lisäksi maakuntakaavan tehtävää suunnitellaan muutettavan myös maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksessa. Valmistelussa olevassa ministeriön esityksessä esitetään, ettei maakuntakaavoituksessa luonnonvarojen käyttö olisi enää oikeusvaikutteista. 

”Tämä tullee tarkoittamaan Pohjois- ja Itä-Suomessa sitä, että luonnonvarojen käyttöön liittyvää yhteensovittamista ei enää tehdä. Se voi pahimmillaan johtaa siihen, että maakuntaliitto maakuntakaavaa tehdessään ei enää tarkastele lainkaan luonnonvarojen käyttöä.” 

Tällä hetkellä Lappi, jonka koko vastaa kolmasosaa Suomesta, on jaettu jokaista neliösenttiä myöten käyttötarkoituksen mukaan. 

”Olemme siis määritelleet, että mitkä alueet ovat ensisijaisesti poronhoidon tai metsätalouden käytössä, ja millä alueella matkailun pitää elää esimerkiksi poronhoidon, tuulivoiman tai kaivostoiminnan kanssa yhdessä. Merkinnät laitetaan niin, että yhteiselo sujuisi.”

Lakiuudistuksen jälkeen isosta kuvasta ei huolehtisi enää kukaan, vaan jokaisen kunnan tulisi pohtia luonnonvarojensa käyttö itse.

”Tilanne on kuitenkin se, että meidän kunnatkin ovat suurempia kuin Uudenmaan maakunta, ja pinta-alasta voi olla yleiskaavoitettuna vain viisi prosenttia. Koko loppualue jää siis suunnittelullisesti villiksi tantereeksi, jossa jokainen hanke vain putkahtaa ja sitten siitä tapellaan.”

 

“Haluammeko olla riippuvaisia Afrikan, Kiinan ja Venäjän malmivarannosta?”

Itse kaivoslain uudistuksen ympärillä käytävää keskustelua Riipi pitää surullisena.

”Se heijastelee yleistä keskustelua kaivosalasta eli on tavattoman mustavalkoista. Ylipäätään yhteiskunnallinen ja poliittinenkin keskustelu kaivosten ympärillä on että ok, tarvitsemme mineraaleja, mutta niitä ei saa kaivaa meidän takapihalta.”

Miten alaa voi kehittää tai miten päästään edes keskustelemaan siitä, missä ja miten kaivostoiminta olisi mahdollista siten, että se olisi yleisesti hyväksyttyä? Riipi miettii.

”Olemmeko me tosiaan täällä Euroopassa sitä mieltä, että haluamme jatkossakin olla riippuvaisia Afrikan, Kiinan ja Venäjän tuottamasta kriittisestä mineraalivarannosta? Vai pitäisikö meidän Euroopan sisällä rakentaa arvoketjuja ja miettiä, että osa mineraaleista voitaisiin tuottaa täällä kestävästi ja läpinäkyvästi?”

Mitään suuria kaivoskatastrofeja ei Lapissa ole ollut, Riipi muistuttaa. Suomalaisten mielissä ovat kuitenkin Talvivaaran lisäksi esimerkiksi Hituran kaivos, jonka jälkityöt jäivät lopulta pääasiassa suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi kaivosyhtiön tehtyä konkurssin.

Talvivaaran kaivosonnettomuus jätti suomalaisiin suorastaan kollektiivisen trauman. Kuva: Antti Lankinen / CC BY
 

Talvivaaran kaltaisia väärinkäytöksiä tai Hituran tapauksen kaltaista kaivoshankkeen heitteillejättöä ei pidä missään nimessä hyväksyä, vaan ne pitää tuomita, Riipi sanoo.

Kaivannaisalan sääntelyyn Riipi kaipaisi paikallisyhteisöjen hyötyä kaivostoiminnasta. Hän kannattaa kaivosyhtiön liikevaihtoon pohjautuvaa, kunnalle menevää kaivosverotusta. 

”Nyt hyödyn nappaa käytännössä valtio, koska esimerkiksi Lapissa 60 prosenttia pinta-alasta on valtion omistuksessa. Suurin osa louhintakorvauksista menee siis valtion kassaan. Niiden palauttaminen kuntatalouteen ja kuntien kassaan olisi mielestäni perusteltua.”

Tässä kaivoslain päivityksessä minkäänlaiset verot eivät kuitenkaan ole pöydällä, vaikka esimerkiksi Kestävän kaivostoiminnan verkostoa vetävä pääsihteeri Eero Yrjö-Koskinen ennusti kaivosveron tuloa reilu vuosi sitten MustReadin jutussa

”Se keskustelu on jäänyt toistaiseksi valtiovarainministeriöön. Mutta itse näen, että jos ei tulisikaan erillistä kunnille menevää veroa, niin ainakin maanomistajalle menevän korvauksen palauttaminen kuntatalouteen valtionkassan sijaan olisi perusteltua.” 

Riipi katsoo, että kaivostoiminta jos mikä on toimintaa, jossa hyödyn pitäisi valua mahdollisimman paljon sinne, jossa haitatkin ovat – eli kuntaan.

Hän ei usko, että kaivosalan isoon säätelyyn tulee mitään mullistusta tällä vaalikaudella.

”Nyt pitää vain olla tarkkana sen suhteen, ettei tehdä heikennyksiä esimerkiksi osallisuuteen, dialogiin ja muihin isoihin asioihin. Tärkeää olisi, että prosessi jatkossakin mahdollistaisi laaja-alaisen keskustelun ennen luvitusta eli maakuntakaavoituksen.”
 

Teksti: Heli Koppelo, MustRead. Juttu on julkaistu MustReadissa 8.10.2020.

Viimeksi päivitetty: 8.10.2020