Tutkija Marko Jouste metsässä

Musiikki on pienoiskuva saamelaisten maailmasta

Musiikintutkija, muusikko ja musiikintekijä Marko Jouste on tutkinut saamelaista musiikkiperinnettä. Samalla hän tuli löytäneeksi kadonneiksi luullut laulut.

Musisoiva tutkija. Sellaiseksi Marko Jouste ajatteli tulevan uransa hakeutuessaan opiskelemaan etnomusikologiaa eli musiikintutkimusta Tampereen yliopistoon vuonna 1991. Kitara oli tarttunut kainaloon jo pikkupoikana.

”Aloitin kitaransoiton 11-vuotiaana. Nykynäkökulmastahan se on myöhään, moni on tuossa iässä jo vaikka kuinka pitkällä”, Jouste sanoo. Tämän hän tietää, sillä musisoivan tutkijan ensimmäinen ammatti on kitaransoiton opettaja.

Etnomusikologian opinnot kuljettivat Jousteen kiinnostumaan kaikesta musiikista.
”Opiskeluaikoihini, 1980-luvun lopusta 1990-luvun puolelle, ajoittui maailmanmusiikin buumi. Graduni tein Turkin ja Kreikan alueiden musiikista. Oli ajatus, että olisin jatkanut sitä pidemmällekin.”

Toisin kuitenkin kävi, kun kiinnostuksen kohteeksi nousi myös saamelainen musiikki.

”Aloin tutustua 1990-luvun puolessavälissä Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston materiaaleihin, ja sieltä löytyi paljon sellaista äänimateriaalia, jota ei ollut koskaan käsitelty tutkimuksessa. Vanhimmat saamelaisäänitykset olivat vuodelta 1905, ja äänitteitä on siis kertynyt yli sadan vuoden ajalta.”

Väitöskirjan jälkeen Jouste siirtyi Oulun yliopiston Giellagas-instituuttiin, sillä etnomusikologian oppiainetta ajettiin Tampereella alas.

Musiikilla on todella iso merkitys saamelaiselle kulttuurille. Viime vuosikymmeninä sen ympärille on kasvanut todella iso kulttuurin ala festivaaleineen ja konsertteineen, kuvaa Marko Jouste. Kuva: Mikko Törmänen

Lauluissa kokonaisia elämäkertoja

1900-luvun alussa materiaalit äänitettiin vahalieriölle, jossa tila oli hyvin rajallinen. Jouste arvioi, että juuri siksi musiikin osuus vanhoissa aineistoissa on suuri.

”Musiikin kohdalla oli tärkeää saada nimenomaan ääni talteen. Satuja ja tarinoitahan pystyttiin tallentamaan myös kirjoittamalla ja niin tehtiinkin. Kun aineistot siirtyivät 1950-luvulla magneettinauhoille ja tilaa alkoi olla enemmän käytössä, myös kerrontaa alkoi olla aineistoissa enemmän.”

Saamelaisen musiikin ominaispiirre on, että siinä lauletaan oikeista ihmisistä ja heidän elämästään. Viittaukset saattavat tosin paikoin olla arvoituksellisiakin.

”Voi ajatella, että musiikki on ikään kuin pienoiskuva maailmasta, jossa se on syntynyt. Muusta materiaalista löytyy tukea laulujen tarinoille ja päinvastoin. Kun tarpeeksi penkoo, löytyy kokonaisia elämäkertojakin”, Jouste sanoo.

Oulussakin oli kerätty saamelaista materiaalia jo 1970-luvun alusta lähtien. ”Se liittyi kielitieteelliseen toimintaan ja kieliaineistojen keräämiseen. Äänityksiä oli tehty monta sataa tuntia. Kelanauhoja alettiin pelastaa digitoimalla", Jouste muistaa.

Syntyi Giellagas-instituutin saamelainen kulttuuriarkisto, joka on tällä hetkellä Jousteen päätyö. Arkiston toiminta vakiintui 2010-luvulla, ja työtä ovat tukeneet myös ulkopuoliset rahoittajat.

Menetetyt laulut takaisin

Jousteen väitöskirja liittyi historialliseen inarinsaamelaiseen musiikkiin, erityisesti livđe-perinteeseen, joka löytyi melkeinpä vahingossa osana laajempaa arkistoaineistojen inventaariotyötä.

”Inarinsaamelainen musiikki oli aika tavalla kadoksissa sekä tutkijoilta että osittain myös inarinsaamelaisilta itseltään jopa vuosikymmeniä. Laulujen katoamiseen liittyy myös osittain tällä hetkellä karun ajankohtainenkin asia: pienessä Inarin kylässä riehui 1920-luvulla espanjantauti, joka tappoi runsaasti aikuisväestöä. Orvoiksi jääneet lapset sijoitettiin suomalaisiin lastenkoteihin.

”Laulut eivät enää siirtyneet vanhemmilta lapsille. Ehti mennä pari sukupolvea, että laulut olivat käytännössä kadonneet.”

Jouste löysi suomalaisista äänitearkistoista toistasataa inarinsaamenkielistä lauluesitystä 1900-luvun alkupuolelta. Yhteistyö inarinsaamelaisen yhteisön kanssa oli tiivistä. ”Jo ennen väitöstä saimme kappaleita kielipesiin, kouluihin ja päiväkoteihin. Se oli merkittävä juttu.”

Lauluja on nyt esitetty konserteissa ja uusi albumikin niistä on tulossa inarinsaamelaiselta Anna Morottajalta.

Repatriaatio eli aineistojen palauttaminen on tärkeä osa tutkimusta. ”Siinä on kyse siitä, että vanhat materiaalit olisivat kuultavissa myös pohjoisessa. Tutkimuksella on tärkeä merkitys tuon ajan saamelaisten jälkeläisille. Omien esivanhempien äänen kuuleminen voi olla mullistavaa.”

Myöhemmin Jouste on tutkinut myös pohjoissaamelaisia luohteja ja kolttasaamelaisen musiikkiperinteen keskiössä olevia henkilölauluja eli leu’ddeja.

Musiikintekijä ammentaa inspiraatiota arkistoista

Tutkijantyönsä ohessa Marko Jouste on musiikintekijä, joka tekee sekä omaa musiikkia että toimii soittajana, sovittajana ja tuottajana. Hän on soittanut myös saamelaismusiikkia lukuisissa bändeissä ja ollut kolmella eri ryhmällä tekemässä kaikkiaan kuutta eri levyä. 

Tällä hetkellä kokoonpanoista aktiivisimmat ovat Ulla Pirttijärvi & Ulda ja Suõmmkar, jossa ovat mukana myös kolttasaamelaiset Anna Lumikivi ja Hanna-Maaria Kiprianoff.

”Vanhaa materiaalia on käytetty inspiraationa näiden yhtyeiden musiikissa. Erityisesti kolttasaamelaista musiikkia esittävä Suõmmkar syntyi ajatuksesta äänittää uudelleen vanhoja kappaleita siten, että mukana on musiikkisäestys”, Jouste sanoo.

Jouste näkee saamelaisen musiikin aseman tällä hetkellä hyvänä. 

”Musiikilla on todella iso merkitys saamelaiselle kulttuurille. Viime vuosikymmeninä sen ympärille on kasvanut todella iso kulttuurin ala festivaaleineen ja konsertteineen. Saamelaista musiikkia tulee vuosittain toistakymmentä levyllistä ja buumia edesauttavat Marie Boinen kaltaiset maailmantähdet.”

Myös saamelaisen musiikin oppikirja saamelaisille kouluille on työn alla yhdessä Ulla Pirttijärven kanssa.

Teksti: Kati Valjus

Pääkuva: Marko Jouste. Kuvaaja: Mikko Törmänen

Näytteitä perinteisistä saamelaisten joiuista Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskuksen sivulla

 

 

Viimeksi päivitetty: 9.6.2020