Olli Loukola, kimalaistutkija

”Nurkkakuntaisuus ja salailu haittaavat suomalaista tiedemaailmaa”, arvioi maailmankuulu kimalaistutkija Olli Loukola

Kansainvälisillä kentillä kimalaiset jalkapalloa pelaamaan opettanut tutkijatohtori harmittelee suomalaista kyräilevää ja salailevaa kulttuuria yliopistomaailmassa. ”Avoimuudella ja yhteistyöllä on paljon enemmän hyötyjä kuin riskejä”,  Oulun yliopistossa työskentelevä Olli Loukola sanoo.

Teksti: Heli Koppelo, MustRead

Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, lukittujen ovien takana, on näin koronakeväänäkin toimintaa. Yksi syy ovat maailmankuulut jalkapalloa pelaavat kimalaiset: eläimiä ei voi jättää oman onnensa nojaan edes viruspandemian takia.

Pallopelit ovat jatkuneet myös siksi, että vaikka kimalaiset ovat huomattavasti älykkäämpiä kuin aiemmin on osattu kuvitellakaan, niiden seesaminsiemenen kokoisten aivojen muisti on varsin lyhyt. Tutkimuksia on parempi viedä eteenpäin vauhdikkaasti, kun ne kerran on aloitettu.

Tällä hetkellä kimalaisten kanssa tehdään kahta tutkimushanketta. Ensimmäinen jatkaa hyönteisten älykkyyttä tutkivan käyttäytymisekologi Olli Loukolan kuuluisaa jalkapallokoetta. Loukola onnistui vuonna 2017 Queen Maryn yliopistossa Lontoossa opettamaan kimalaiset pyörittämään pallon pelialustan keskelle maaliin, mikä kiinnosti mediaa BBC:stä New York Timesiin.

Nyt, Oulun yliopistoon palattuaan, Loukola on nostanut vaikeusastetta niin, että pallon ja pelialustan väri vaikuttavat siihen, saako kimalainen maalista palkinnon eli sokeriliuosta.

Toinen koe testaa jotain ihan uutta: kimalaisten yhteistyötaitoja.

”Luonnossa kimalaiset urakoivat yksin ravintoa hankkiessaan. Nyt selvitämme, oppivatko ne tekemään yhteistyötä pakon edessä”, Loukola kertoo.

Loukola ei voi vielä paljastaa tutkimustuloksia, mutta kertoo, että positiivista kerrottavaa on tulossa.

”Vaikka kyky pelata jalkapalloa hämmästytti meidät tutkijatkin, arvaukseni on, että kimalaiset ovat älykkäämpiä kuin osaamme vieläkään kuvitella.”
 

Pölyttäjähypetys positiivista

Ei olisi mustikoita eikä omenoita. Ei olisi sellaisia luksustuotteita kuin kahvia, suklaata tai viiniä.

Näin tutkijatohtori Loukola yrittää kuvata maailmaa ilman pörriäisiä niin, että jokainen ymmärtäisi, millaisia vaikutuksia pölyttäjäkato voisi tuoda tavallisen kuluttajan arkeen.

Hyönteiskadon määrästä Suomessa on vasta mutua, joskin Suomen ympäristökeskuksen Pölyhyöty-hankkeessa kartoitetaan pölyttäjähyönteiskantojen tilaa ja arvioidaan myös taloudellista merkitystä. Tuloksia voi odottaa tulevina vuosina. 

Sen sijaan Saksassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin hyönteisten vähentyneet tutkitulla alueella 75 prosenttia vajaan 30 vuoden aikana. Sillä on jo valtavia vaikutuksia esimerkiksi hyönteisiä syöviin lintuihin, Loukola tähdentää.

Nekin, joita ei haittaisi mustikoiden tai kahvin puuttuminen aamiaispöydästä, voivat havahtua ajattelemaan nokkaansa pidemmälle tiedosta, että jopa kolmasosa globaalista ruoantuotannosta on suoraan riippuvaista pölyttäjistä.

Ainakin Loukola toivoo havahtumista. Hän iloitsee siitä, millainen hypetys tällä hetkellä on pölyttäjien ympärillä. Ylellä on paraikaa käynnissä massiivinen Pelasta pörriäinen -kampanja, ja viime viikolla World Bee Day toi runsaasti pölyttäjäasiaa niin perinteiseen kuin sosiaaliseen mediaan.

Loukola uskoo hyönteisten älykkyystutkimuksen olevan yksi taustatekijä pörriäishypen takana.

”Pölyttäjät ovat toki tärkeitä ilman älykkyyttäkin, mutta tieto siitä, miten oppivaisia eläimiä esimerkiksi kimalaiset ovat, on muuttanut suhtautumista hyönteisiin.” 

Aihe siis puhututtaa, hyönteishotelleja rakennetaan ja pahimmat kasvinsuojeluaineet on kielletty EU:ssa.

Onko nyt kaikki hyvin?

”Ei todellakaan. Nyt on onnistuttu ottamaan hyviä askeleita oikeaan suuntaan hyvällä, positiivisella viestillä. Paljon on silti vielä tehtävää”, Loukola sanoo.
 

Tiedon jakaminen kunniaan

Yhtenä tärkeänä tehtävänä Loukola pitää tiedeviestintää erityisesti päättäjien suuntaan.

”On tutkijoiden vastuulla antaa tietoa eteenpäin. Jos omista tutkimustuloksista ymmärrettävästi kertominen ei ole omaa vahvuus, silloin pitäisi hyödyntää tieteen tiedottamisen ammattilaisia.”

Loukolan kokemus on se, että Suomessa tutkijoiden piirissä tietoa saatetaan edelleen piilotella tai jakaa lähinnä pienissä piireissä keskenään. 

Edistystäkin tieteen avoimuudessa on tapahtunut. Hän kehuu Suomen Akatemiaa sen tekemästä työstä tieteen avoimuuden ja tiedotuksen eteen. Nyt tieteellisiä artikkeleita julkaistaan maksuttomana open access -hengessä jo huomattavasti aiempaa enemmän.

Loukola ymmärsi viestinnän, avoimuuden ja yhteistyön merkityksen innovoinnille, kun hän oli tekemässä kimalaistutkimustaan Queen Maryn yliopistossa professori Lars Chittkan tutkimusryhmässä 2015–2017. Chittka on yksi maailman merkittävimpiä hyönteisten käyttäytymisen tutkijoita maailmassa.

Chittkan ryhmän luona kävi paljon eri alojen vierailijoita, joille tiimi kertoi meneillä olevista tutkimushankkeistaan. Loukolan verkostot kasvoivat laajalti yli hänen oman tutkimusalansa, ja sillä on ollut yllättäviäkin seurauksia.

Loukolan tutkimukset ovat kiinnostaneet esimerkiksi tekoälytutkijoita. Hän tapasi muun muassa Sheffieldin yliopiston teoreettisen ja laskennallisen biologian professori James Marshallin, joka kertoi hyödyntäneensä Loukolan artikkeleita omissa mikrorobottimallinnuksissaan.

”Lisäksi esimerkiksi muurahaisten ja mehiläisten reittivalintaa on hyödynnetty maailmalla  karttasovelluksissa. Muurahaiset ovat hyviä optimoimaan reittejä, he löytävät parhaat reitit nopeasti.”

Pallonpyörityskokeessa kimalainen saa sokeriliuosta vieritettyään pallon maaliin. Tämä kimalainen antaa häiritsijöille ensimmäisen varoituksen nostamalla keskimmäisen jalan pystyyn. Kuva: Iida Loukola

Poikkitieteellinen törmäily voi siis luoda innovaatioita, joita oman tutkijaryhmän tai alan sisällä pysyttelemällä ei voi syntyä. Siksi Loukola karsastaa kuppikuntia, joissa jopa saman yliopiston ryhmät kyräilevät toisiaan ja salailevat tekemisiään, vaikka ymmärtääkin, että yksi syy siihen on raastava kilpailu rahoituksesta.

”Tarvitsemme lisää keskinäistä luottamusta. Monet pelkäävät ideoidensa varastamista, mutta riski on pieni verrattuna hyötyihin, joita saa kun on avoin, ystävällinen ja auttaa muita. Silloin saa apua itsekin, kun sitä tarvitsee”, Loukola sanoo.

Hän kertoo itse tekevänsä jatkuvasti kansainvälistä yhteistyötä. Parhaillaan käynnissä on yhteistyöprojekteja Suomessa, Briteissä, Italiassa, Australiassa ja Kiinassa. 

“Poikkitieteellisellä yhteistyöllä on ollut suuri merkitys omien tutkimusteni kannalta. Ilman ideoiden jakamista ja yhdessä työstämistä eri alojen, kuten psykologian, filosofian, matematiikan ja neurotieteen asiantuntijoiden kanssa, näkökulma jäisi huomattavasti kapeammaksi.”
 

Annettavaa myös aivotutkimukselle

Hyönteisen kognitiivisten toimintojen tutkimuksella on paljon annettavaa myös aivotutkimukselle. On helpompi lähteä tutkimaan kimalaisten rakenteellisesti pieniä, alle miljoonan neuronin aivoja, kuin ihmisen 86 miljardia neuronia.

”Aiemmin ajateltiin, että aivojen koko korreloi älykkyyden kanssa. Nyt tiedetään, että suuret aivot ovat lähinnä muistivarasto, mutta älykkyys ja ongelmanratkaisukyky voi mennä erittäin pieneen tilaan – ihan kuten tietokoneissa.”

Vaikka kimalaisten aivot ovat kooltaan murto-osa ihmisten aivoista, ne pystyvät ratkomaan monimutkaisia päättelyketjuja.

”Niillä on valtava oppimiskapasiteetti. On kuitenkin tärkeä selvittää, onko jokin käyttäytyminen geneettistä eli ei vaadi ymmärrystä, vai opittua. Siksi tarvitaan ’luonnottomia’ kokeita, kuten juuri pallon pyöritystä, jota hyönteiset eivät luonnossa tee.”

Loukola itse sanoo saaneensa uusia ajatuksia muun muassa keskusteluista antropomorfismia eli eläinten ihmistenkaltaistamista, kuten ihmisten vaatteisiin pukemista, tutkineen filosofin kanssa. Antropomorfismi nähdään usein kielteisenä asiana, on siinä myös myönteiset puolensa: arvostamme eläimiä enemmän, kun huomaamme niiden osaavan samoja asioita kuin me itse – esimerkiksi pyörittävän palloa.

”Emmehän me ihmisetkään lopulta niin skarppeja ole. Suuri osa käyttäytymisestämme on jos ei vaistovaraista niin ainakin tiedostamatonta. Menemme massan mukana automaattivaihteella, ja vasta kun pysähdymme ajattelemaan kriittisesti, huomaamme että hups, eipäs ollutkaan järkevää.”
 

Lisää tietoa pitkän aikavälin vaikutuksista

Pysähtyminen ja kriittinen ajattelu onkin se, mitä Loukola eniten kaipaa myös päättäjiltä. Korona-ajan pakkopysähtyminen on vaikuttanut luonnon elpymiseen, ja Loukola toivookin sen havahduttavan päättäjiä näkemään ihmisten vaikutuksen ympäristöön.

Siinä missä hän toivoo tutkijoiden tiedottavan tutkimustuloksistaan avoimesti ja ymmärrettävästi, päättäjiltä hän toivoo tutkimuksen ymmärtämistä ja arvostamista.

”Kaikkien päättäjien tulisi ymmärtää, ettei mikä tahansa mene läpi, vaan tieteellisesti vertaisarvioitu tieto on todella tiukasti seulottua, ja se on paras tieto mitä juuri sillä hetkellä on.”

Vaikka pörriäisillä ei sinänsä ole suoria vastustajia, on luonnonsuojelulla tietyissä, erityisesti denialistisissa ja populistisissa piireissä viherpiiperryksen maine, johon osa ihmisistä ei halua missään nimessä tulla yhdistetyksi, Loukola katsoo. 

Silti pitkällä aikavälillä kysymys on isoista, kovista asioita, kuten ruoantuotannosta ja koko planeetan tulevaisuudesta, eikä suinkaan mistään ”ituhippeilystä”, hän sanoo.

Esimerkiksi EU:n vuotuisen maataloustuotannon arvosta noin 15 miljardia euroa on pölytyksen ansiota. Maailmanlaajuisesti eläinten tekemän pölytyspalvelun vuotuinen markkina-arvo on arviolta 216–529 miljardia euroa.

”Kiinassa on jo alueita, joilta pölyttäjät ovat kadonneet. Siellä ihmiset joutuvat pölyttämään omenapuita käsin, mikä on todella tehotonta.”

Vaikka asiantuntijat ovat vuosikymmeniä toitottaneet, että tietyt lajit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, ja syytkin tiedetään hyvin, asiat etenevät etananvauhtia ja päätöksenteko on lyhytnäköistä, Loukola sanoo.

Esimerkiksi ruoantuotannossa ei edelleenkään oteta riittävästi huomioon, mitä seuraa esimerkiksi massiivisista, salaojitetuista pelloista, joissa kasvaa vain yhtä ainutta ravintokasvia.

”Koko alue muuttuu kukinnan jälkeen vihreäksi aavikoksi pölyttäjille. Siellä ei ole enää pesäpaikkoja, kuten ojanpientareita, missä kimalaiset tykkää pesiä.”

Peltojen sääntelyä ja muita rajoituksia paremmin Loukolan mielestä voisi toimia hyvistä teoista palkitseminen. Hän näkee ensiarvoisen tärkeäksi maatalouden ympäristötukijärjestelmän kehittämisen sellaiseksi, että se tukee pölyttäjäystävällistä maataloutta. 

“Esimerkiksi viljelijöitä, jotka säästävät pellonpientareet kukkineen ja pajukoineen, tulisi tukea enemmän.”

Myöskään kemikaalien käyttöä ei tutkita tarpeeksi. Vielä ei esimerkiksi ole tietoa tehoaineiden todellisista pitoisuuksista maastossa ja sitä kautta vaikutuksista muun muassa pölyttäjien kuolemiin tai niiden urakointimotivaatioon.

Uutta tietoa on kuitenkin luvassa: Loukola ohjaa parhaillaan Helsingin yliopistoon Lotta Kailan väitöskirjaa, jossa mitataan tehoaineiden pitoisuuksia sekä tarhatuilla mehiläisillä että kimalaisilla, villipölyttäjillä.
 

Torjunta-aineiden täyskielto ei ratkaisu globaalisti

Mitään helppoja vastauksia pörriäiskadon pysäyttämiseen ei ole, Loukola myöntää. Haitallisimmat kasvinsuojeluaineet, kuten erityisesti mehiläisiä haittaavat neonikotinoidit, on kielletty EU:ssa, mutta Afrikassa, Intiassa ja monissa muissa maissa ne ovat vielä käytössä.

Niiden täyskielto ei kuitenkaan ole ratkaisu.

”Euroopassa on mahdollista kieltää haitallisten tehoaineiden käyttö maataloudessa nopeastikin. Kehitysmaissa tilanne on toinen. Jos siellä kielletään neonikotinoidit, arviolta 40 prosenttia maailman ruoantuotannosta saattaisi romahtaa, mikä tietäisi nälänhätää.”

Silti niiden maiden, joissa resursseja on, pitää näyttää mallia, toimia vastuullisesti ja etsiä kestäviä vaihtoehtoja, Loukola katsoo.

Loukola sanoo kyllä hoksaavansa, mistä loppupeleissä on kysymys: rahasta. 

”Toisaalta jos mitään ei tehdä, jätämme tulevaisuuden sukupolville huomattavasti nykyistä köyhemmän ympäristön. Vielä on aikaa vaikuttaa. Jos olisimme valmiita hieman luovuttamaan omista mukavuuksistamme, myös tulevat sukupolvet saisivat mustikoita ja sieniä metsästä.”

Loukola liputtaa suuremman ajattelutavan muutoksen puolesta. Voisimmeko esimerkiksi luopua nykyisen tasoisesta kuluttamisesta ja huvikseen matkustelusta toiselle puolelle maapalloa? Olisiko mahdollista alkaa vähän laiskemmiksi ja jättää nurmikoita ajamatta? Loukolan mukaan kynittyjen puutarhojen ihanne on vain vanha, brittien ja ranskalaisten hoveista peritty tapa.

”Siellä suurelle henkilökunnalle piti keksiä tekemistä, joten heidät pantiin leikkaamaan nurmikkoa. Mutta tarvitseeko meidän edelleen tehdä niin? Voisimmeko ajatella tällaisiakin asioita kriittisesti?”

Teksti: Heli Koppelo, MustRead. Teksti on julkaistu MustReadissa 29.5.2020.
Pääkuva: Luigi Baciadonna

Viimeksi päivitetty: 29.5.2020