Aivoverenvuodon jälkeinen pitkäaikaisselviytyminen ja epilepsia

Aivoverenvuoto on jo pitkältä ajalta tunnettu äkillinen ja vakava sairaus, johon liittyy korkea alkuvaiheen kuolleisuus. Nykyään monet aivoverenvuotoon sairastuneet kuitenkin myös selviävät vuodosta elossa, ja voivat elää jopa vuosia verenvuodon jälkeen. Varsin vähän on kuitenkaan ollut tiedossa näiden ihmisten elämästä ja selviytymiseen vaikuttavista tekijöistä pidemmällä aikavälillä, sillä aiempi tutkimus on pitkälti keskittynyt vain aivoverenvuodon alkuvaiheen arviointiin. Tässä väitöskirjatutkimuksessa keskiössä olivat aivoverenvuodon pitkäaikaisselviytyjät, ja tutkimus tuo uutta tietoa näiden ihmisten kuolemanriskistä, siihen vaikuttavista tekijöistä sekä aivoverenvuodon jälkikomplikaatioista. Erityisenä huomion kohteena oli epilepsia, joka kehittyy osalle aivoverenvuodon sairastaneista — joskus jopa vuosia vuodon jälkeen.

Neljännesvuosisadan mittaisen seurannan aikana aivoverenvuotoon sairastuneista menehtyi 81%, ja kuolemanriski oli koko seuranta-ajan suurempi verrattuna muuhun väestöön. Merkittävä osa menehtyneistä kuoli uuteen aivoverenvuotoon tai muuhun aivoverenkiertohäiriöön. Aivoverenkiertohäiriöiden riskitekijöihin kuten verenpaineeseen ja elintapoihin kannattaa siis kiinnittää huomiota myös varsinkin niillä aivoverenvuodon sairastaneilla potilailla, joilla on edellytykset mielekkääseen toipumiseen.

Tutkimuksessa niistä aivoverenvuodon sairastaneista jotka olivat selvinneet elossa vähintään kolme kuukautta, 13,5% sairastui epilepsiaan. Epilepsian kehittyminen oli todennäköisempää jos vuoto sijaitsi aivoissa lähellä aivokuorta tai jos epileptisiä kohtauksia ilmeni ensimmäisten päivien aikana vuodon jälkeen. Epilepsia ilmeni myös useammin henkilöillä joilla ei ollut verenpainetautia. Erityisesti näihin potilasryhmiin olisi syytä jatkossa kiinnittää huomiota seurannassa epilepsian puhkeamisriskin vuoksi hoitoviiveiden välttämiseksi.

Epilepsiaan sairastuminen oli yhteydessä korkeampaan kuolemanriskiin, ja epilepsiaan sairastuneet menehtyivät huomattavasti useammin keuhkokuumeeseen kuin muut aivoverenvuodosta selviytyneet. Vastaavaa yhteyttä ei ole aivoverenvuodon sairastaneilla aiemmin pystytty osoittamaan. Tieto on merkityksellinen aivoverenvuotoa ja epilepsiaa hoitaville lääkäreille, sillä mikäli aivoverenvuodon sairastaneiden ihmisten seuranta ei ole riittävän systemaattista, on riskinä että epilepsian oireita ei heti sen puhjetessa tunnisteta, ja ennusteen kannalta merkityksellisen sairauden diagnoosi ja hoito voivat viivästyä.

Tutkimuksessa hyödynnettiin potilasaineistoa, johon kuuluivat Oulun yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueella vuosina 1993 — 2008 asuneet ja tänä aikana aivoverenvuotoon sairastuneet henkilöt. Vertailuaineistona toimi iän, sukupuolen ja tarkemman asuinpaikan suhteen vakioitu verrokkiaineisto. Tutkimusaineistoon kuului yhteensä 963 aivoverenvuodon sairastanutta henkilöä ja 2884 verrokkia.