Värien käyttö kartografiassa
|SISÄLLYSLUETTELOKarttojen luokittelu Karttaprojektiot ja koordinaattijärjestelmät


VÄRIEN KÄYTÖLLÄ KARTOGRAFIASSA PYRITÄÄN LISÄÄMÄÄN KARTTOJEN VIESTINTÄTEHOA JA NIISSÄ ESITETTYJEN MAANTIETELLISTEN ILMIÖIDEN HAVAINNOLLISUUTTA.

Yleistä
 
Värien käytöllä maantieteellisten ilmiöiden kuvaajina on kartografiassa pitkät perinteet. Värit lisäävät karttojen viestintätehoa, mutta niiden käyttöön liittyy myös useita ongelmia. Värien käyttö ei esimerkiksi ole aina mahdollista painoteknisistä - tai kustannussyistä. Värien kanssa joutuvat kartografiassa tekemisiin esimerkiksi aluesuunnittelijat, oppikirjantekijät, tieto- ja viestintätekniikan parissa toimivat sekä kartantuottajat.
Väriopin perusteiden ja kartografiseen esitystapaan liittyvien värienkäytön tekniikoiden tuntemus antaa tietoja ja taitoja moniväristen karttojen viestintätehon ja laadun arviointiin sekä värienkäytön hallintaan tutkimusten julkaisemisvaiheessa.
Värien avulla saadaan kartografiseen viestintään yksi ulottuvuus lisää, mikä auttaa osaltaan kasvattamaan kartan informaatiota menettämättä sen viestintätehoa. Värien käytön avulla kartan yksityiskohdat saadaan selkeämmin esiin ja kartan luettavuus paranee huolimatta tietosisällön ja symbolien määrän kasvusta. Myöskään värien kartografiaan tuomaa esteettisyyttä ei voi väheksyä.
 
Värien ominaisuuksia - värioppia
 
Silmä reagoi sähkömagneettisen säteilyn näkyvän spektrinosan eri aallonpituuksiin väriaistimuksina. Lyhyet aallonpituudet aistitaan violetteina tai sinisinä sävyinä ja pitkät aallonpituudet punaisina. Värien ominaisuuksia ovat:
 
1.
Värisävy (engl. hue); kansanomaisesti eri värisävyt on luokitettu kahteen ryhmään, epäkoreat värit, joita ovat musta, harmaa ja valkea, sekä koreat värit, joita ovat päävärit (punainen, sininen, keltainen), välivärit (violetti, vihreä, oranssi) sekä muut värit eli ns. murretut värit.
2.
Väriarvo eli värin valoisuus (myös värin heijastuminen, engl. value) tarkoittaa väriaineen (pigmentin) kykyä heijastaa tai absorboida valoa. Valkoisena aistittavan väriaineen väriarvo on suuri ja väri heijastaa kaiken siihen osuvan valon. Valkean väriaineen väriarvo on 10. Musta väriaine puolestaan absorboi kaiken siihen osuvan valon. Mustan väriaineen väriarvo on 0. Väriarvosta saadaan tummuus-vaaleus -ulottuvuus.
3.
Värin puhtaus eli väri-intensiteetti (engl. intensity, chroma) on ominaisuus, jota arvioidaan värin poikkeamana ns. normaaliharmaasta. Puhtaiden värien intensiteetti on suuri. Niissä ei ole harmaan vivahdetta. Likaiset värit ovat harmaan sävyttämiä, ja niiden puhtausaste on alhainen.
 
Kansainvälinen valaistusneuvosto (CIE) on laatinut edellä esitettyjen kolmen ulottuvuuden: värisävyn, väriarvon ja väri-intensiteetin pohjalta "koordinaatiston", jossa kaikkien värien ominaisuudet voidaan ilmaista yksiselitteisesti lukusarjana. Koordinaatisto on kaikkien standardia noudattavien "värikarttojen" pohjana. Koordinaatiston pystyakselilla on väriarvo ja vaaka-akselilla väri-intensiteetin arvot; värisävyt kiertävät vaakatasossa rengasmaisesti sovinnaisjärjestyksessä pystyakselilla (kuva 4).
 
 
Kuva 4. Kansainvälisen valaistusneuvoston (CIE) väristandardi.
 
Värien ominaisuuksien merkitys ja kartografiset periaatteet
 
Värisävyillä on aina psykologinen latauksensa. Esimerkiksi punainen väri herättää toisenlaisia mielikuvia kuin sininen. Tätä värien psykologista latausta on pyritty käyttämään hyväksi myös kartografiassa. Väriarvon tumma-vaalea-asteikolla osoitetaan tavallisesti ilmiöiden intensiteetin vaihteluita samaan tapaan kuin harmaasävyasteikolla. On huomattava, että sama värisävy voi esiintyä tummemmassa tai vaaleammassa muodossa. Väripuhtaus peittyy käytännössä edellä mainittuihin ominaisuuksiin. Yleensä väripuhtautta käytetään väritasapainon lopulliseen "hienosäätöön". Väripuhtaudella säädellään vaikutelman kovuutta (puhdas) ja pehmeyttä (vähäisempi intensiteetti).

Värien käyttöön kartografisina symboleina liittyy aina yksilöllisiä ja kulttuurisidonnaisia piirteitä, joten "oikea" värien käyttötapa ei aina noudata objektiivisia ohjeita ja "määräyksiä". Seuraavassa tarkastellaan värisävyyn ja väriarvoon liittyviä merkityksiä kartografisten käyttötarkoitusten kannalta. Lisäksi käsitellään lyhyesti väri-intensiteetin kartografisia ominaisuuksia.
 

  a) Värisävyn symboliikka
 
 
1.
Värisävyjen aistimiskyvyssä on suuria näön fysiologiaan liittyviä yksilöllisiä eroja. Värisymbolien tulkitseminen helpottuu, kun käytetyt sävyt ovat riittävän erilaisia. Erilaisuus helpottaa sävyjen mielessä pitämistä, kun katse siirtyy värien selitysosiosta tulkittavan kartan useammista värisymboleista koostuvalle pinnalle. Värisävyjen erot on helpompi aistia suuremmilta väripinnoilta kuin pieniltä. Tämän takia esimerkiksi pistesymbolien tulee olla riittävän suuria. Väriympäristö muuttaa usein tarkasteltavan symbolin värisävyä ja tekee sen vaikeammin tunnistettavaksi selitysosiosta. Ns. huomiovärisävyt (esim. puhdas keltainen ja punainen) puolestaan korostuvat, "hyppäävät silmille".
 
2.
Värisävyjen näkeminen eri etäisyydellä katsojasta; joskus tuntuu, että värikuvassa jokin sävy on muita korkeammalla tai alempana. Sinisen värin muodostava aallonpituus taittuu verkkokalvon eteen, sävy tuntuu olevan alempana. Vastaavasti punainen sävy aistitaan verkkokalvon syvemmissä osissa, ja väri tuntuu olevan lähempänä katsojaa. Perinteinen korkeussuhteiden kuvaaminen perustuu tähän ilmiöön. Punaruskeat vuoret ovat "lähempänä" katsojaa kuin sinisen värisymbolin saanut meri.
 
3.
Värisävyjen visuaalinen terävyys; musta, punainen ja sininen ovat teräviä värejä, joita käytettäessä ohuistakin viivoista voidaan tunnistaa sävy ja kohde jota sävy kuvaa (rantaviiva, raja, tie, joki jne.). Keltainen on esimerkki pehmeästä väristä, jolla piirrettyä viivaa on vaikea nähdä. Ruskea sävy sisältää pää- ja välivärien aallonpituuksia, joten ruskealla pohjalla on vaikea nähdä muin värisävyin painettuja kuvioita paitsi mustaa.
 
4.
Värikontrastin; tulee olla riittävän suuri. Lähekkäiset väripinnat vaikuttavat aina toistensa sävyihin. Liian vähäistä värikontrastia on vältettävä, koska erilaisissa ympäristöissä lähekkäiset värisävyt saattavat näyttää samoilta.
 
5.
Värisävyjen yksillöllisyys; toisistaan poikkeavien ilmiöiden kuvaamiseen ja laadulliseen tarkasteluun soveltuvat myös toisistaan selvästi poikkeavat värisävyt. Tällaisia värejä voidaan sanoa "itsenäisiksi". Mikäli halutaan korostaa ilmiön olevan kahden erillisen ilmiön summa, se voidaan kuvata itsenäisten ilmiöiden värien sekoituksena. Esimerkiksi jos kaupunkimainen maankäyttö on kuvattu punaisella sävyllä ja maaseutualueet sinisellä, hyvä väriyhdistelmä kaupungin ja maaseudun vaihettumisvyöhykkeelle on sinipunainen. Violetti on "epäitsenäinen" värisävy.
 
6.
Värisävyt sovinnaissymboleina; tietyillä väreillä on oma psykologinen ja kulttuuritraditioon liittyvä latauksensa. Totutusta poikkeava värien käyttö saattaa vaikeuttaa kuvatun asian tulkintaa. Esimerkiksi eurooppalaisessa kulttuurissa punainen ja sininen ovat sukupuolisidonnaisia; punainen on feminiyden väri, sininen symboloi maskuliinisuutta. Muita väreihin liittyviä symbolisia sisältöjä ovat esimerkiksi:
 
 
Sininen Kylmä vesi, jossakin tapauksissa positiivinen arvo.
Vihreä Viileä, alanko, kasvipeitteinen.
Punainen Lämmin, ylänkö (punaruskea), joissakin ilmiön negatiivinen arvo; joskus myös positiivinen lataus.
Keltainen Kuivuus, aromaisuus, tasanko.
Ruskea Hedelmällisyys, pinnanmuodot.

  b) Väriarvon ominaisuuksia
 
 
Värien heijastuskyvyn eli valoisuuden erot ilmenevät sävyjen tummuusvaihteluna. Tummuusvaihtelu on sekä ilmiöiden erottelun että niiden intensiteettivaihtelun esittämisen kannalta tärkeä kartografinen ominaisuus.
 
 
1.
Värien valoisuuserojen käyttöön kartografiassa ilmiöitä tai niiden intensiteettivaihteluita erottavana tekijänä liittyy useita ongelmia. Yleensä tummuusasteikkoon sisältyvät väriarvojen erot on helppo havaita. Teemakartan selitysosiossa olevia tummuuseroja on kuitenkin vaikeampi havaita kartan kuvapinnalla, jos tummuusluokkia on liian monta (alle 10 luokkaa yleensä riittää). Monivärisessä kartassa tummuuserot lisäksi näyttävät vielä vähäisemmiltä kuin mitä ne "fysikaalisesti" ovat. Väriarvon keskivaiheilla olevat tummuusluokat ovat esteettisiä, mutta usein vaikeasti eroteltavissa. Kontrastiset väriarvon ääripään väripinnat erottuvat toisistaan hyvin, mutta ovat esteettisessä mielessä "kovia". Tumma tausta näyttää suurentavan kohdetta.
2.
Tummuuserot kartografisessa perinteessä; vaalealla on perinteisesti haluttu ilmaista ilmiön vähäisyyttä, alhaisia tiheyksiä, usein myös positiivisia havaintoarvoja. Tummat sävyt kuvaavat intensiivisempiä havaintoja, usein myös negatiivisuutta sekä olennaisia piirteitä.
3.
Tummuusasteikon suhteellisuus; vaikka tummuusasteikon luokituksessa eri luokkien väriarvot muuttuisivatkin matemaattisessa vakiosuhteessa, tumman pään luokkien väliset erot aistitaan suurempina kuin vaalean pään luokkien erot. Toisin sanoen pienetkin erot asteikon tummassa päässä aistitaan helpommin kuin vaalean pään suuremmatkin erot.
 
  c) Väri-intensiteetti, puhtaus
 
 
Väri-intensiteetin ominaisuudet tahtovat peittyä edellisiin ominaisuuksiin. Väripainotekniikassa värien kovuutta tai pehmeyttä voidaan kuitenkin säädellä niiden puhtautta muuttamalla. Visuaalisesti suuret väripinnat näyttävät yleensä puhtaammilta kuin saman puhtauden omaavan värisävyn pienet alat.
 
Värien kartografisesta käytöstä
 
Seuraavassa käsitellään vielä joitakin värien kartografisia soveltamismahdollisuuksia:
 
 
a) Laadullisten ilmiöiden väritys
Laatueroasteikollisesti kuvatut ilmiöt voidaan ilmaista eri värisävyin. Sävyjen tummuuden ja puhtausasteen tulee kuitenkin olla samoja, että samanarvoisille ilmiöille ei aiheutuisi tarkoituksettomia intensiteetin tai merkityksen eroja. Vaikeammin ratkaistava kysymys on, missä määrin toisistaan riippumattomien ilmiöiden kuvaamisessa tulisi käyttää saman pää- tai välivärin eri sävyjä tai kokonaan kontrastiltaan toisistaan poikkeavia värejä. Jos eri laadullisilla ilmiöillä on jokin "yhteinen nimittäjä", esimerkiksi ne kuuluvat samaan yleisempään ilmiöjoukkoon sisältäen mm. arvoluokituksia, ilmiöiden värisävyjen tulisi olla samaa väriperhettä. Esimerkiksi kasvillisuustyyppejä kuvaavassa teemakartassa tällaisena taustalla olevana arvoluokituksena voisi toimia biomassan tuottokyky jolloin vihreän väriperheen tummin sävyin kuvattaisiin hyvätuottoinen metsä, vaaleanvihrein kitumaa ja kellertävällä sävyllä autiomaa. Vastaavasti yleisteemana voisi olla kaupunkimainen maankäyttö, jonka taustalla oleva arvoluokitus perustuisi maankäytön intensiivisyyteen, tonttitehokkuuteen, rahankierron nopeuteen jne. Tällöin esimerkiksi punaisen väriperheen voimakkain sävy kuvaisi liikekeskustaa, violetti teollisuusalueita ja sinivioletti asuntoalueita.
 
b) Määrällisten ilmiöiden värisymboliikka
Värien ominaisuuksien tulisi kuvata loogisesti mitattavan ilmiön eri luokkien välistä intensiteettivaihtelua. Käytäntö vastaa harmaasävyasteikon käyttötapaa. Yhtä värisävyä käyttäen minimiarvot kuvataan vaalein värein (suurin väriarvoin) ja suuret arvot tummemmin värein (pienin väriarvoin). Asteikko voi olla käänteinenkin. Kahdella värisävyllä ilmiön vaihtelua kuvattaessa on tapana esittää minimiarvo toisen sävyn tummalla päällä ja vaalentaa väriä kohti keskiarvoa tai, mikäli havaintoarvot ovat olleet negatiivisia, 0:a lähestyttäessä. Toinen sävy alkaa tästä vaaleana tummeten maksimiarvoa kohti siirryttäessä. Esimerkiksi vuoden keskilämpötilaa jollakin pohjoisella alueella kuvattaessa alle 0 asteen lämpötilojen luonnehtimat alueet kuvautuisivat tumman sinisinä, 0 asteen keskilämpötilat hyvin vaalealla violetilla sekä yli 0 ylittävät lämpötilat tummenevin punaisin sävyin. Lämpimin vyöhyke olisi tummimman punainen. Asteikko voisi olla myös käänteinen siten, että kummatkin asteikon ääripäät kuvautuisivat vaaleina sävyinä ja keskiarvoa lähellä olevat luokat tummina sävyinä.
 
ESIMERKKI VÄRIEN KÄYTÖSTÄ KARTOGRAFIASSA

LÄHTEET: Peltonen 1989

|SISÄLLYSLUETTELOKarttojen luokittelu Karttaprojektiot ja koordinaattijärjestelmät © Timo Koivunen 2001