 |
 |
||||||||||||||||||
|
> Luonnonystävät tukevat tiedettä merkittävällä lahjoituksella > Kauppiaitten Jäälinmajasäätiö lahjoitti Oulun yliopistorahastoon 80 000 euroa > Lahjoitusten tahti tiivistyy > Varainhankintakampanja tuotti tieteelle yli 33 miljoonaa
Keräyslupanumero:
|
KUUKAUDEN TUTKIJAMARIANNE JUNILA, historian tutkija Kriisi paljastaa yhteisön todelliset arvot Sotaa on historian alalla tutkittu pitkään. Sotasankareista, -strategioista ja -operaatioista tutkimus on viime vuosikymmeninä laajentunut tarkastelemaan tavallisten ihmisten kohtaloita. Lasten ja naisten kertomuksia ja kokemuksia sodasta on selvittänyt historian tutkija Marianne Junila. Sota on ihmisyhteisölle äärimmäinen kriisitilanne, jota voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Juuri se tekee siitä historian tutkijoille kiinnostavan. ”Sodan kaltaiset erikois- ja poikkeusolosuhteet paljastavat yhteisön arvot. Kun uhkia ei ole, yhteisö näyttää toimivan vailla vakavia vastakkainasetteluja. Kriisin tullessa alkaa priorisointi ja kiistely siitä, minkä ryhmän tai tahon edut ovat ensisijaisia”, kuvaa tutkija, yliopistonlehtori Marianne Junila Oulun yliopiston historian laitoksesta. Sotaa on käsitelty mediassa paljon erityisesti sen kokeneiden muistojen kautta, kun talvisodasta on tullut kuluneeksi 70 vuotta. ”On hienoa, että muistoissa tulee esiin se, kuinka raskasta sota-aika on tavallisille ihmisille ollut. Kuulemme kotirintaman selviytymistarinoita mummojen, pappojen ja lasten hoitamisesta, kotien pakkaamisesta ja evakuoinnista”, Junila kiittää. Hän kuitenkin muistuttaa samaan hengenvetoon, että kaikkein ahdistavimpia kokemuksia tuskin koskaan kerrotaan julkisuudessa. ”Yksittäisen henkilön muistot ovat hänen oma, muistinvarainen tulkintansa menneisyydestä. Ne eivät ole objektiivinen kuvaus silloisista oloista tai yhteiskunnasta eivätkä suoraan vastaa todellisuutta. Moniulotteisen kokonaiskuvan rakentamiseksi tarvitaan historian tutkimusta, jonka aineistoa myös muistot ovat.” Sota on lapselle seikkailu tai ahdistus Nyt sota-aikaa vielä muistavat olivat silloin itse lapsia ja nuoria. Marianne Junila on tutkinut yhdessä filosofian tohtori Seija Jalaginin kanssa juuri lasten kokemuksia erityisen poikkeuksellisena aikana, Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Haasteellista lasten kokemusten tutkimuksessa on löytää aineistoja, jotka lapset ovat tuottaneet itse. Aikuisena kerrotut muistikuvat omasta lapsuudesta ovat moneen kertaan muokkautuneet ja tavoittavat vain välähdyksittäin alkuperäisen lapsen kokemuksen. Junila on löytänyt avukseen säilyneitä lasten päiväkirjoja ja kouluaineita. ”Lapsen kokemus sodasta riippui paljon siitä, mitä hänen lähiympäristössään tapahtui. Jos oma perhe ei kokenut vakavia menetyksiä, sota voi olla kuin seikkailu. Turvallisten aikuissuhteiden puuttumisen, väkivallan ja kuoleman todistamisen lapsi sen sijaan koki ahdistavana. Sisällissodassa Tampereen lapset joutuivat keskelle taisteluita, silmätysten ampumisen ja kaduilla lojuneiden ihmisten ja hevosten ruumiiden kanssa.” Järkyttävät kokemukset koteloituvat Junilan mukaan ”tunnemuistoiksi” ihmisen sisään. Niitä puretaan koko loppuelämän ajan ja ne vaikuttavat yksilön käyttäytymiseen. ”Sisällissotien surullisimpia seurauksia on, että menneisyydestä syntyy kaksi vastakkaista mutta yhtä peräänantamatonta totuutta, voittajien ”oikea” ja hävinneiden vaiettu totuus. Keskustelulle ei jää sijaa, kun ei hyväksytä edes toisen näkemyksen olemassaoloa.” Puhumattomuutta puretaan Puhumattomuuden teema liittyy Junilan uuteen tutkimusaiheeseen, jolla hän palaa tutkijanuransa juurille. Hän on saanut Koneen säätiön apurahan tutkiakseen suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden jälkeläisinä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden kokemuksia. Vuonna 2000 valmistuneessa väitöskirjassaan hän tutkii suomalaisten ja saksalaisten suhteita pohjoissuomalaisella kotirintamalla vuosina 1941–44. Silloin kirjautui tutkimukseen myös naisten kokemuksia sota-ajasta. ”Uusi aihe jäi itämään väitöskirjatutkimuksestani. Vieraiden sotilaiden lapsina syntyneiden elämää on leimannut se, etteivät he ole voineet puhua avoimesti alkuperästään. Selvitän myös heidän kokemuksiaan syrjinnästä ja itsensä poikkeaviksi kokemisesta.” Verhoiltu kielenkäyttö on eräs puhumattomuuden muoto. Sodasta puhutaan Junilan mielestä usein käyttäen kiertoilmaisuja, joilla pyritään häivyttämään tapahtumien herättämät tunteet. ”Sodan julmuuden ja armottomuuden esiintuomisen on koettu olevan jotenkin kummallisella tavalla ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa ja suorastaan häpäisevän veteraanien muistoa. Siksi muun muassa rintamalla kuolleita ei ole kutsuttu kuolleiksi vaan kaatuneiksi.” Tapa puhua ja näkökulma erottavatkin Junilan mukaan aikaisemman ja nykyisen uuden sotahistorian tutkimuksen. Asioista pyritään puhumaan suoraan, ja tutkimuksen piiriin tuodaan uusia aiheita kuten esimerkiksi lapsisotilaat ja homoseksuaalit. Historiasta ei opita, jos sitä ei tunneta Junilan muita poikkeustilanteisiin liittyviä tutkimusaiheita ovat olleet sairaanhoidon jälleenrakentaminen tuhotussa Lapissa sekä suomalaisten joukkomuutto Ruotsiin 1960–70-luvuilla. ”Olen pyrkinyt säilyttämään tietyn vapauden vaihtaa tutkimukseni aihetta, jotta en leimautuisi pelkästään lasten, naisten tai pohjoisen tutkijaksi.” Lapsuuden historian tutkimus on hänen mukaansa kuitenkin yleisesti nousussa ja se avaa uuden näkökulman monille jo aiemmin tutkituille alueille. ”Lapsuuden historian tutkimus on myös ajankohtaista. Sota-aikana lapset jäivät usein oman onnensa nojaan, vaikka heidän suojelemisensa olisi ollut aikuisten tehtävä. Kriisien aikana aikuisten kyky tai mahdollisuus kantaa vastuuta lapsista heikkenee.” Tämä koskee Marianne Junilan mielestä myös talouslaman aikaa, joka sekin on murros- ja poikkeustilanne: ”Nykyinen talouslama ahdistaa erityisesti lapsiperheitä ja paljastaa, kenen etuihin voidaan ensiksi kajota. Ajatellaan, että historiasta opitaan, mutta ei siitä opita – varsinkaan jos sitä ei tunneta.” |
|
|||||||||||||||||
