Emme ehkä eläkään niin poikkeuksellisia aikoja

Emme ehkä eläkään niin poikkeuksellisia aikoja

Usein kuulee sanottavan, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Tuntuu, että kuluvana vuonna maailma hiljeni ennen kokemattomalla tavalla. Koronapandemia panee tietenkin sekä ihmisten että yhteiskuntien kestokyvyn koetukselle.  Mutta onko aikamme lopulta sen poikkeuksellisempaa kuin aiempien sukupolvien?

Kokemus ajan poikkeuksellisuudesta ei vielä tarkoita, että aika on poikkeuksellista aiempaan verrattuna. Ainakin on kysyttävä, mitä ”poikkeuksellisuus” merkitsee. Jos se tarkoittaa poikkeamaa viime vuosien, ehkä vuosikymmenten, elämäntavasta, luonnehdinta vaikuttaa osuvalta. Jos se tarkoittaa historiallisen suurta poikkeamaa ennakoidusta ja oletetusta, emme elä sen poikkeuksellisempia aikoja kuin edeltävät sukupolvet.

Eri aikoina ihmiset ovat joutuneet elämään mullistusten keskellä. Vuosina 1914–1918 suuri osa maailmaa oli sodissa, jonka seurauksena arviolta 37 miljoonaa ihmistä menetti henkensä. Sodan loppupuolella syntyi vallankumouksen kautta täysin uusi sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1918 Suomi hajosi kansalaissodassa kahtia; maassa menehtyi yli 36 000 kansalaista. Toinen maailmansota kylvi vieläkin suurempaa tuhoa. Sen lopussa monet kaupungit olivat raunioina ja ihmisiä kuoli kaikkiaan ehkä jopa 80 miljoonaa. Ja sitten: keskellä Eurooppaa sijaitseva sivistyskansa toteutti kansanmurhan sodan vuosina.

Poikkeuksellisuutta ei ole toisaalta välttämätöntä hakea sodista. Suomessa koettiin 1866–1868 suuret nälkävuodet, josta ehkä kymmenesosa ei selvinnyt. Ja pandemioista puheen ollen mustan surman rutto levitti kauhua ja vei mennessään ehkä puolet Euroopan väestöstä 1300-luvulla; espanjantauti vuosisadan alussa verotti maailman väestöä ainakin parilla kymmenellä miljoonalla.

Poikkeuksellisuuden kokemus tuntuu yhdistyvän tietoisuuteen kriisistä. Kreikkalaista perimää oleva kriisi-sana merkitsee käännekohtaa, jossa aiemmin opitut ratkaisut eivät toimi. Vaikka epidemioita on ollut ennenkin, tämän pandemian aiheuttanut koronavirus on uusi ja nyky-yhteiskunnat pyrkivät suojelemaan kansalaisiaan laaja-alaisemmin. Vanhat keinot eivät tepsi tai riitä.

Aika voi olla silti poikkeuksellista edeltävään verrattuna ilman kriisiytymisen aiheuttamaa yleistä hämmennystä ja neuvottomuutta. Se voi olla positiivista muutosta. Darwinilaisen kehitysopin kumotessa luomisopin 1800-luvulla maailma asettui tyystin uuteen, mutta käsitettävään, asentoon. 1960-luvun kansalaisoikeustaistelut ja kulttuurivallankumous mursivat rodullisen ja sukupuolisen tasa-arvon nimissä vanhan maailman rakenteita.  Neuvostoliiton ja koko sosialistisen blokin romahdettua 1990-luvulla monien mielissä jotain pysyväksi oletettua jähmeää ja kahlitsevaa hävisi kartalta nopeasti.

Nykyisyydestä voi tulla poikkeuksellista myös hitaasti ja huomaamatta esimerkiksi elintason kohoamisen myötä. Reilu sata vuotta sitten useimpien rahat menivät perustarpeisiin. Kun työläisperheissä oli työvaatteiden lisäksi pyhävaatteet, nykyihminen heittää viisitoista kiloa vaatteita ja muuta tekstiiliä pois vuosittain. Ja kukapa olisi uskonut vielä kaksi vuosikymmentä sitten, että kuljemme kaikki kaikkialla minitietokoneet taskussa.

Mutta voisiko olla, että tapahtumien poikkeuksellisuudesta huolimatta ihmiset eivät menneisyydessä kokeneet niitä poikkeuksellisina? Tuskin asia on näinkään. Kirjailija H. G. Wells sanoitti aikalaistuntemukset kutsumalla ensimmäistä maailmansotaa ”kaikki sodat lopettavaksi sodaksi”. Keskitysleiristä selvinnyt Eliel Wiesel pohti maailmansotien jälkeisinä vuosikymmeninä oman sukupolvensa puolesta olemassaolon peruskysymystä: Mitä mieltä on elää maailmankaikkeudessa, joka hyväksyy sanoinkuvaamattoman julmuuden?

Voisiko olla kuitenkin, että koronapandemian taustalla kytevän ympäristökriisin johdosta olemme ennen kokemattomalla tavalla veitsi kurkulla koko olemassaolomme ollessa uhattuna?  Ei ole tietenkään syytä epäillä ympäristöongelmien vakavuutta, eikä minkään toisen aikakauden haasteita ylipäätään. Silti Einstein huomautti jo 1950, että vetypommin keksiminen mahdollisti elämän tuhoutumisen maapallolta. Vaikka sota ratkesi, rauhaa ei voitettu, eikä tuhon uhkaa ole vieläkään onnistuttu eliminoimaan.

Sukupolvisen poikkeuksellisuuden kokemus syntyy vain yhden, oman ajan, poikkeuksellisuuden kokemuksesta. Vaikka kaikilla sukupolvilla on luultavasti taipumusta liioitella oman aikakautensa erityislaatuisuutta, erityislaatuisen korostaminen tuntuu sopivan erityisen hyvin aikamme narsistiseen ajanhenkeen. Kyvyttömyydessä nähdä poikkeuksellisuutta menneisyydessä on kysymys perspektiivin kapeudesta. Jos on käsitys vain yhdestä tai yhdenlaisesta menneisyydestä, saati vain nykyisyydestä, puuttuvat edellytykset arvioida aikamme poikkeuksellisuutta tai tavanomaisuutta.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 29.9.2020

 

Last updated: 30.9.2020