Kun kriisit ja monitieteisyys alkavat määrittää tieteen suuntaa

Oulun yliopisto lupaa vastata monitieteisellä yhteistyöllä globaaleihin haasteisiin. Samat lupaukset löytyvät eri sanamuodoin myös muiden suomalaisten yliopistojen strategioista. Tavoite on ymmärrettävä. Tieteen pitääkin tuottaa hyvää ihmiskunnalle ja maapallolle, ja suurten ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan tieteidenvälistä yhteistyötä.

On kuitenkin ongelmallista, jos kriisien ratkaiseminen ja monitieteisyyden korostaminen uhkaavat tieteen ydintehtävää: uuden ja paremman tiedon tuottamista. Tämä on tieteelle yhteiskunnassa annettu erityinen tehtävä, johon mikään muu yhteiskunnallisen toiminnan muoto ei pysty.

Uusi tieto rakentuu aiemman tiedon varaan. Sen tuottaminen edellyttää syvällistä ymmärrystä tieteenalan aiemmista tuloksista ja menetelmistä sekä mahdollisuutta syventyä rakentamaan uutta tietoa. Siksi tieteelliset läpimurrot syntyvät usein kapeilla tutkimusaloilla ennen kuin siirtyvät vaikuttamaan muihin tieteenaloihin tai laajemmin yhteiskuntaan.

Kriisiajat lisäävät vaaraa, että tieteen ydintehtävä sivuutetaan. Yhteiskunta ja rahoittajat odottavat tutkijoilta nopeita vastauksia esimerkiksi ilmaston ja elonkirjon tuhoutumisen, sodan ja tekoälyn uhkiin. Tiede on tietenkin luotettavin käytettävissämme oleva tietolähde näihin ongelmiin vastaamisessa. Tieteellisin menetelmin tuotettu tieto ei kuitenkaan välttämättä ehdi edes valmistua, saati vakiintua luotettavaksi tieteelliseksi tiedoksi vertaisarvioinnin, toistamisen ja jatkotutkimuksen kautta siinä ajassa, jossa ratkaisuja jo tarvitaan. Esimerkiksi monet niistä tutkimustuloksista, jotka johtivat koronarokotteen nopeaan valmistumiseen, rakentuivat pitkälle tutkimuksen jatkumolle. 1930-luvulla matematiikan ja logiikan alalla tehty laskettavuuden teoreettinen tutkimus taas loi osaltaan perustaa myöhemmälle tietojenkäsittelytieteelle ja tietokoneiden kehitykselle.

Jos ratkaistava ongelma on jo nimetty ja tutkimuksen hyötykin osataan paljolti osoittaa etukäteen, kyse ei välttämättä ole uuden tiedon tuottamisesta vaan olemassa olevan tiedon kokoamisesta ja järjestämisestä, esimerkiksi eri tieteenalojen näkökulmien yhdistämisestä. Tällainen työ on tärkeää, ja tutkijoiden ammattitaitoa tarvitaan tässäkin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista uuden ja paremman tiedon tuottamista eikä siksi saisi sivuuttaa tieteen ydintehtävää.

Pitkän tähtäimen ajattelua ei tarvita vain luonnontieteissä, vaan myös yhteiskuntatieteissä, humanistisissa tieteissä ja kasvatustieteessä. Esimerkiksi filosofia on tieteen historian aikana avannut uusia näkökulmia ihmisyyteen, tietoon ja moraaliin. Nämä näkökulmat ovat vaikuttaneet uusien tieteenalojen syntyyn ja siihen, miten ymmärrämme itseämme suhteessa ympäröivään maailmaan. Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkimus voi säilyttää historiallista muistia, uudistaa tapojamme nähdä ja tulkita asioita, arvioida yhteiskunnallisten käytäntöjen perusteita ja tehdä näkyväksi niitä hyvää elämää koskevia oletuksia, joiden varassa ratkaisuja tehdään. Samalla se voi ylläpitää sivistyksen ja demokratian edellytyksiä myös tuleville sukupolville.

Ajatus siitä, että jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin omenapuun, yleistyi toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Järkyttävän tuhon jälkeen on tavoiteltu uskallusta katsoa pitkälle. Yliopistoilta ja rahoittajilta vaaditaan rohkeutta vahvistaa ja puolustaa tieteen historiallista ydintehtävää: uuden ja paremman tiedon tuottamista yhteiskuntien pitkän aikavälin tarpeisiin – tehtävää, joka jää hoitamatta, elleivät yliopistot kanna siitä vastuuta.