Toisarvoista sosiaalisuutta vai elintärkeää eettisyyttä? lapset ja eläimet, AniMate, kasvatustieteet

Toisarvoista sosiaalisuutta vai elintärkeää eettisyyttä?

”Reetu on mulle tärkeä koska sen kanssa oleminen kehittää mun empatiakykyä ja sen kynsien leikkaaminen auttaa mun hienomotorisissa taidoissa ja opettaa mua ottamaan vastuuta.”

Tätä ei ole ehkä koskaan todennut yksikään lapsi. Sen sijaan Reetut, Eetut, Miisut ja Killet ovat lapsille tuttavia, kavereita, ystäviä tai jopa sukua. Reetulla on väliä, koska se on tuttu yksilö, jonka kanssa lapsi jakaa arkensa; Reetu ei ole lapselle ensisijaisesti lajinsa edustaja eli koira. Reetukaan ei todennäköisesti koe elämässään läsnä olevaa lasta ensisijaisesti ihmisenä eli lajikategoriana, vaan juuri Iidana, Sampona tai Tuulina. Tärkeää on siis yksilöiden välinen suhde. Mutta lasten ja toisten eläinten kohdalla juuri siitä tiedetään tavattoman vähän. Lasten ja toisten eläinten välistä kanssakäymistä on tutkittu pääasiassa aikuisten näkökulmasta ja tuota näkökulmaa on määrittänyt voimakkaasti ihmiskeskeisyys ja mitattava hyöty.  

Tähänastiset tutkimukset osoittavat kiistatta, että useista eläinkontakteista on hyötyä lapsille monilla tavoilla. Lähtien vastustuskyvyn lisääntymisestä ja autoimmuunisairauksien vähenemisestä päätyen sosioemotionaalisten taitojen kehittymiseen ja koettuun hyvinvointiin. Vaikka empatian kehityksen ja eläinkontaktien yhteyttä ei ole kyetty osoittamaan riittävän hyvin, on tutkimustuloksia, jotka viittaavat siihen, että tietynlaiset lapsuuden eläinkontaktit näkyvät aikuisena asenteissa ja vastuullisuudessa ainakin toisten eläinten hyvinvointia kohtaan.

Lasten eläinkontaktit kuitenkin vähenevät. Pitkään jatkunut kaupungistuminen ja tehomaatalouteen siirtyminen sekä lasten arjen kiihtyvä ohjelmointi – massiivinen harrastuskulttuuri – näkyvät kaikki kansallisesti ja kansainvälisesti lasten ja eläinten kohtaamisten vähenemisenä ja ennen kaikkea yksipuolistumisena. Suosituimmat lemmikit, kuten kissat ja koirat lisääntyvät samalla kun muut, erityisesti yllättävät ja satunnaiset eläinkontaktit vähenevät. Lapsilla ja toisten lajien yksilöillä ei ole enää aikaa eikä tilaa tavata.

Lasten eläinkontakteja on yritetty lisätä sekä kodeissa että kouluissa muun muassa erilaisin tempauksin, teemaviikoin ja eläintarhavierailuin. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että nämä yritykset eivät osu siihen, mihin tähtäävät. Sen sijaan, että järjestetyt lasten ja toisten eläinten kohtaamiset tuottaisivat lapsille sosioemotionaalisia oppimiskokemuksia, lisääntynyttä vastustuskykyä tai edes tiedon karttumista kohdatuista eläinlajeista, näyttävät lapset ja toiset eläimet karttavan toisiaan niissä pahimmillaan kuin öljy ja vesi. Eläintarhojen lapsikävijöiden kokemuksia tutkittaessa merkityksellisintä vierailuissa on kerta toisensa jälkeen se, että eläintarhassa saa ja voi juosta – vieläpä erilaisia hyvin päällystettyjä ja mutkittelevia reittejä.

Se, että tietoa on tuotettu aikuisen ihmisen näkökulmasta ja mitattavaa hyötyä tavoitellen, on tarkoittanut, että sekä “eläimet” että “lapset” on niputettu näennäisen samankaltaisiksi kategorioiksi. Ja molempia on tarkasteltu ulkoa päin ja yleensä myös alaspäin eli holhoavasti, paremmin tietäen. Eläimen kohdalla yleistys on huomattavan karkea: ikään kuin sillä ei olisi väliä, onko yksilö hamsteri, hevonen vai kärpänen. Niputus ontuu myös lasten kohdalla. “Lapset” eivät ole yhtään sen homogeenisempi ihmisryhmä kuin vaikka kehitysvaiheeltaan “keski-ikäiset” – molempiin mahtuu kirjo ihmisiä myös suhteessa toisiin lajeihin. Yhdet puskevat päätä hevosen kylkeen ja hymyilevät suu täynnä karvoja, toiset kaihtavat liian lähelle laskeutuvaa lokkia. Tämä kirjo jää tutkimuksissa täysin huomiotta myös toisten lajien osalta! Jos “eläinkategoria” puretaankin lajeiksi ja puhutaan vaikka hevosista, suhtaudutaan lajin kaikkiin edustajiin – niin useimmissa tutkimuksissa kuin arkikeskusteluissa – ikään kuin ne olisivat samanlaisia. On kuitenkin myös hevosia, jotka pysyisivät kaukana ihmisistä, jos saisivat päättää, ja ilmaisevat sen. On tammoja, ruunia ja oreja, nelivuotiaita, neljätoistavuotiaita ja kaksikymmentäneljävuotiaita, pieniä ja suuria, reaktiivisia ja rentoja. Ja kaikella tällä on luonnollisestikin väliä, kun tarkastellaan ihmisyksilön ja toisen lajin yksilön välistä suhdetta.

Tähän mennessä on siis tutkittu “lapsen ja koiran” suhdetta sen sijaan, että olisi syvennytty miettimään myös “Iidan ja Reetun” suhdetta. Kaikki vuorovaikutus kuitenkin tapahtuu ainutkertaisissa yhdistelmissä. Yleisen ja yleistetyn rinnalle on noustava myös ainutkertainen – ja myös tutkimuksessa. Siitä, että näin ei ole lapsi–eläinsuhteiden osalta tapahtunut, on seurannut se, että meillä ei oikeastaan ole käsitystä, millä on väliä lapselle itselleen – saati suhteen toisen lajin osapuolelle. Tätä pimentoa on syventänyt myös sekä tutkimuksessa että yleisessä keskustelussa elävä romanttinen ajatus siitä, että kaikki lapset olisivat ikään kuin synnynnäisesti kiinnostuneita eläimistä ja lempeitä niitä kohtaan. Käsi pystyyn: monenko meistä lapsuuskokemuksiin kuuluu kastemadon kahtia halkaiseminen tai kärpäsen siipien irrottaminen?

Ystävyyteen ja kumppanuuteen perustuvat lapsi–eläinsuhteet ovat vain osa lapsuuden monilajista arkea. Lasten ja toisten eläinten kanssakäymisten kirjoa on mahdollista hahmottaa kolmen erilaisen ulottuvuuden avulla. Satunnaisiin kohtaamisiin lukeutuvat metsässä tavattu rusakko, lintulaudan hömötiainen tai eläintarhan leijona. Niissä on kyse kahden yksilön suhteellisen lyhytkestoisesta polkujen risteämisestä. Pitkäaikaisiin ja kehollisiin suhteisiin kuuluvat lemmikit, harrastuksissa kohdattavat eläimet, mutta myös erilaiset loiset, kuten lapsuuteen kuuluvat täit ja kihomadot. Etäännytetyiksi eläinsuhteiksi voidaan lukea kulttuuriset eläinhahmot, tarujen yksisarviset, biologian kirjan ”karhu” tai ruokailussa lautasella nakin muodossa esiintyvä sika. 

Kun heittää Disney-lasit nurkkaan ja pohtii eläinten läsnäoloa ja merkitystä yhteiskunnassamme on selvää, että toisten eläinten kanssa jaettava arki on täynnä ristiriitoja ja ei niin vaaleanpunaisia hetkiä. Meillä aikuisilla – vanhemmilla ja ammattikasvattajilla – on usein ajatus, että lapset eivät kykene käsittelemään ristiriitoja. Että vaikeiden asioiden pohtiminen ei vielä kuulu lapsille. Me kannustamme heitä silittämään kissaa, torumme jos he vetävät sitä hännästä ja katamme samalla iltapalaksi kinkkuvoileivän porsaasta, jonka häntä oli leikattu pois, jotta se sopeutuisi tuotantoon lapselle päätyväksi iltapalaksi. Torumme tietysti, jos lapsi ei syö leipäänsä.

Pilkomme moniulotteisia ja ristiriitaisia ilmiöitä lapselle erillisiksi ja ikään kuin toisiin liittymättömiksi laatikoiksi. Hävitämme ja siivoamme pois kaiken mielestämme liian vaikean. Tutkimusten mukaan tämä saattaa hyvinkin olla lasten aliarvioimista: paitsi lasten kyky niin myös heidän halunsa ja kiinnostuksensa ristiriitoja kohtaan on olemassa. Sille olisi aiheellista rakentaa – ilman moraalista paniikkia. Ja sille näyttää perustuvan myös niiden lasten mielenkiinto toisia eläinyksilöitä kohtaan, joilla on heille itselleen merkityksellisiä eläinsuhteita. Niitä ei pidäkään yllä nätti harmonia ja samankaltaisuus vaan jatkuva pieni eettinen pyristely tilanteessa, jossa ei voi tietää, mitä toinen ajattelee tai haluaa, mutta jossa on vapaa arvailemaan ja rakentamaan yhteyttä.

”Onko meillä, äiti, oikeutta ottaa koiraa, koska se ei voi sanoa, haluaisiko se meille lemmikiksi?” Suurin osa meistä vastaisi lapselleen niin, että perustelisi, miksi koiran voi kuitenkin ottaa. Suurin osa meistä ei kestäisi epävarmaa tai ratkaisematonta tilannetta ja päätyisi vastauksellaan mitätöimään ja ohittamaan lapsen esittämän eettisen huolen. On vaikeampaa osallistua lapsen huoleen, elää sen kanssa – ottaa koira ja jatkaa lapsen kanssa sen pohtimista, oliko se oikea teko vai ei. Todeta, että sitä ei voi tietää, mutta on vastuullamme jatkaa sen pohtimista. Saatamme ajatella, ettei lapsen kuulu murehtia sellaista. Mutta lapsen näkökulmasta – sellaisen lapsen, joka hakeutuu toisten eläinten seuraan – kyseessä on eläinsuhteen ytimessä oleva tärkeä asia: vastavuoroisuus.

Kyseessä on siis sosiaalinen suhde. Kuka meistä haluaisi olla ihmissuhteessa, jossa ei olisi jonkinlaista tuntumaa siitä, että toinen osapuoli haluaa olla kanssamme?

Lasten pitkäkestoiset eläinsuhteet – ne joita he itse pitävät tärkeinä – ovat sosiaalisia yksilöiden välisiä suhteita. Niitä on selitetty aikuisten kehityspsykologiaan nojaavista näkökulmista käsin naiiveina harjoitustilanteina varsinaisia, ”oikeita”, ihmissuhteita varten. On hassua ja suloista ja ikään kuuluvaa, jos lapsi lukee sosiaaliseen piiriinsä muidenkin lajien yksilöitä. Mutta Iidan näkökulmasta Reetu ja hänen ihmiskaverinsa Saara ovat kaksi erilaista ystävää. Reetu ei ole Saaran korvike, eikä Saara oikeampi ystävä. Iidalla on kaksi sosiaalista suhdetta kahteen erilaiseen yksilöön: Reetun kanssa Iida voi viettää iltapäivän puhumatta, mutta käyttäen kehoaan ja ääntään siihen, että he leikkivät yhdessä piilosta. Löydettäessä Iida saa kasvopesun Reetulta. Reetun kanssa Iidan on mahdollista olla vähän vähemmän ihminen ja enemmän pelkästään olemassa – olotila, jonka hän jakaa paitsi Reetun niin jokaisen elollisen olennon kanssa.

Iidan, tai Reetun, näkökulmasta on se ja sama, onko heidän piiloleikistään hyötyä Iidan sosioemotionaalisille taidoille tai karkeamotoriselle kehitykselle. Heidän ystävyydessään ei ole kyse siitä. Tietenkään.

 

Lasten eläinsuhteita kaikkien Iidojen ja mahdollisimman hyvin myös Reetujen näkökulmasta tutkiva AniMate-hanke on arvioitu yhdeksi Oulun yliopiston ihmistieteiden kärkihankkeista. Sitä rahoittavat Emil Aaltosen säätiö ja Oulun yliopiston Eudaimonia-tutkimuskeskus. Hankkeessa työskentelevät johdollani tutkijatohtorit Riikka Hohti, Riitta-Marja Leinonen, Tuure Tammi ja väitöstutkijana Maria Helena Saari.

 

 

 

Last updated: 7.3.2019

Add new comment