Päätalon maailma vei mennessään

Kirjailija, professori Kaarlo Alvar (Kalle) Päätalo (1919–2000) täyttäisi sata vuotta nyt vuonna 2019. Oulun yliopisto viettää kunniatohtorinsa juhlavuotta julkaisemalla kirjaston blogissa Päätaloon liittyviä kirjoituksia. Ensimmäinen teksti julkaistaan Lainan päivänä 8. helmikuuta 2019.

Luin ensimmäisen Päätaloni suurin piirtein kymmenvuotiaana. Muistelen, että kyseessä oli Viimeinen savotta, koska huutolaispoika Vikke Nilon tarina oli jo tullut elokuvasta tutuksi. Lukeminen takkusi ja oli hidasta. Tuntui siltä, että joka toinen sana on murresana ja joka toinen sana kirosana. Selvästikään hetki Päätalojen lukemiselle ei ollut vielä otollinen. Ajattelin pitkään, että lukisin Päätalot sitten joskus eläkkeellä.

Vuonna 2005 aloitin kirjastonjohtajana Puolangalla, ja silloisessa ammatissani poistatin melkeinpä ensi töikseni Päätaloja kirjaston kokoelmista. Poistoja ei toki tehty sisällön, vaan niteiden lukumäärän perusteella. Toimittaja Pekka Moliis kirjoittikin tuon tapauksen innoittamana Kuntalehteen näin: ”Rohkeutta Maijalla riittää myös työmaalla.”

Otollinen aika Päätalojen lukemiselle tuli viitisen vuotta sitten. Ensinnäkin olin keksinyt kaikki muut mahdolliset sijaistoiminnot väitöskirjatyön välttelemiseksi. Toisaalta halusin päästä osalliseksi siitä maailmasta, josta meillä töissä kahvipöydässä juttelivat sittemmin Päätalosta väitellyt Sari Keskimaa sekä hänen ohjaajansa, professori Harri Mantila. Tartuin Iijoki-sarjaan myös nostalgiasyistä. Kotimaakuntani Kainuuhan on Koillismaan naapurissa, ja ne ovat myös murteellisesti hyvinkin lähellä toisiaan.

Lukeminen ei ehkä heti kolahtanut tajuntaan kuin metrinen halko, ja lukemisen intensiteetti vaihteli matkan varrella. Välillä toistuva kuvaus pottujen kuorinnasta sotaväessä jumitti lukemisen moneksi kuukaudeksi; useammin kirja vei mennessään ja aika livahti huomaamatta aamuneljään. Jos paikalla sattui olemaan ylimääräisiä korvapareja, luin hauskimpia kohtia mielelläni ääneen, kysymättä välttämättä kuulijoilta, halusivatko he niitä kuulla.

Iijoki-sarjan lukeminen vei minulta puolisentoista vuotta. Väitöskirjakin tuli kuitenkin siinä rinnalla tehtyä. Nyt olen lukenut myös Koillismaa-sarjan, Ihmisiä telineillä sekä Susipari-näytelmän. Loputkin teokset odottelevat vuoroaan.

Minua hämmästytti se, miten Päätalo on oman elämänsä kuvauksessa osannut kirjoittaa tunnelmista ja tuntemuksista, jotka ovat myös minulle tuttuja puolisen vuosisataa myöhemmin. Tällaisia ovat esimerkiksi kaipuu kotiseudulle, paluumuutto ja muutto takaisin kaupunkiin. Olen myös hämmästellyt, miten saman kirjasarjan aikana olen väliin ollut kiukkuinen, väliin riemastunut, väliin jopa liikuttunut.

Olen aina ollut pikalukija, joka ei seuraavana päivänä välttämättä enää muista, mikä oli hömppäromaanin päähenkilön nimi. On ollut hauska huomata, että Päätalon sinnikäs toisteisuus auttaa painamaan asioita mieleen ihan tahtomattanikin. Ja vaikka luulin, että en tietoisesti opiskellut Iijoki-sarjasta mitään historiallisia faktoja, uutta Tuntematonta sotilasta katsoessani huomasin, että armeijaa käymättömänä yhtäkkiä huomaan tietäväni vahingossa jotain esimerkiksi töpinän porukoista ja rautaisannoksista. En myöskään olisi ennalta uskonut, että voisin lukea kirjoja, joissa kuvataan rakennustyömaan vaiheita. Niin vain pislaakihommatkin muuttuvat kiinnostaviksi, kun ne kuvataan kiinnostavien henkilöhahmojen kautta.

Jo yksistään nykyisen työni kannalta eli kielentutkijan näkökulmasta Päätalon tuotanto on todellinen runsaudensarvi. Teoksiin on taltioitu murretta, ajankuvaa, elämänkohtaloita, historiallisia tapahtumia ja paljon muuta. Tällä hetkellä olen tutkijana erityisen kiinnostunut Päätalon käänteishuumoriksi nimittämästä ilmiöstä. Hän ei itse määrittele sitä ilmeisesti kovinkaan tarkasti muuten kuin antamalla siitä esimerkkejä. On kiinnostavaa pureutua siihen, miten esimerkiksi Kallen isä Hermanni saa lukijan nauramaan jopa ääneen, vaikka hän vain selostaa kohdalleen osuneita vastuksia.

Päätalo-harrastus on tuonut minulle monenlaisia uusia kokemuksia. Olen saanut uusia tuttavuuksia sekä löytänyt kesäisiä harrastuksia, kuten itseni nolaamisen Päätalo-tietovisassa kesäisin sekä vaikkapa kiertoajelun vetämisen Taivalkosken keskustassa. Onneksi näihin tilanteisiin ei tarvitse päätyä yksin, vaan minulla on seuranani ehta Päätalo-tohtori eli Keskimaan Sari. - Ja, mikä merkillisintä, Päätalon käyttämä sanasto tarttuu. Päätalosta keksii puhuttavaa, olipa sitten käymässä Taivalkoskella tai vaikka kalevalaisen jäsenkorjaajan vastaanotolla. Hauskinta on, että puhuttavaa riittää sekä Päätaloa lukeneiden että lukemattomien ihmisten kanssa.

Parhaillaan elämme juhlavuotta: kirjailija, professori Kalle Päätalo täyttäisi ensi marraskuussa 100 vuotta. Niinpä marraskuussa tapahtuu monenlaista Päätalo-tutkimuksen rintamalla varsinkin meillä Oulussa. Kannattaa olla kuulosalla ja panna jo valmiiksi kalenteriin perjantai 8.11. Tiedotamme sitten vähän myöhemmin, millaisilla konsteilla juhlistamme selekosen mestaria ja yliopistomme kunniatohtoria.

Tämän blogitekstin ilmestymispäivänä vietämme Lainan nimipäivää. Iijoki-sarjansa lukeneet muistavat, että kyseessä on Kallen ensimmäisen vaimon keksitty nimi. Siispä ajankohta onkin oikein otollinen ensinnäkin viettää Kalle Päätalon 100-vuotisjuhlavuoden avajaisia tänään Taivalkoskella Päätalo-keskuksessa ja toisekseen käynnistää samaan aikaan nämä juhlavuoden blogikirjoitukset meillä täällä Oulussa.

Hyvää Lainan päivää ja Kalle Päätalon juhlavuotta meille kaikille!

Kirjoittaja Päätalon maisemissa Taivalkoskella heinäkuussa 2016. Kuva: Sari Keskimaa.

 

Maija Saviniemi

suomen kielen yliopistonlehtori

Oulun yliopisto

 

Last updated: 10.9.2019

Comments

Hieno hanke, menee seurantaan. Ensimmäisestä kirjoituksesta tulee mieleen, että kaikki Päätalon lukijat ilmeisesti kokevat kirjat samalla tavalla. Kirjasarja herättää välillä kiukkua, välillä riemua. Siihen eläydytään, lukeminen on jotenkin enemmän kuin vain lukemista, kirjat koetaan. Herkullisia kohtia haluaa lukea ääneen ja Päätalo-sanastoa ottaa arkikäyttöön.