Parempi myöhään kuin ei ollenkaan

Olen nelivuotiaasta lähtien lukenut paljon kaunokirjallisuutta ja kaikenlaisia muitakin tekstejä. Kirjailijoiden määrä ja hyvien lukuelämysten määrä on ollut melkoinen. Silti lukulistalla on aukkoja, joihin kaikkiin ei löydy selitystä, vaikka osan puutteista voikin selittää helposti.

 

Kalle Päätalon tuotanto on kunnioitettava, ja olen tietenkin ollut selvillä sen olemassaolosta. Katselin usein kirjastossa pitkiä rivejä hänen teoksiaan, mutta en kuitenkaan tarttunut niihin, vielä vähemmän hankkinut niitä itselleni. Tämän kirjailijan kohdalla oli siis lukulistoissani ammottava aukko. Aukolle löytyy kuitenkin selityksiä.

 

Kaikkien arvioiden ja esittelyjen perusteella kuvittelin, että Päätalon teokset ja tyyli ovat jotenkin niin etäisiä, etten pysty eläytymään niihin kunnolla. Vaikka lukija kykenee paneutumaan varsin monenlaisiin tapahtumaympäristöihin, välistä hyvinkin eksoottisiin, Päätalon kirjojen kuvaama koillismaalainen maalaisympäristö, aika ja aihepiiri ja – sikäläisen miehen näkökulma – tuntuivat todella vierailta. En tuntenut minkäänlaista ylenkatsetta, miksi olisinkaan, mutta vierautta tunsin kyllä. Näin siis elin pitkään ennakko-oletusteni varassa.

 

Vuonna 2017 suhteeni Päätaloon muuttui kertaheitolla. Oulun yliopistosta kysyttiin, voisinko olla Sari Keskimaan väitöskirjakäsikirjoituksen Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana esitarkastajana. Mietin asiaa yön yli, mutta koska kysymys oli romaanihenkilöiden kielenkäytöstä ja kielellisestä variaatiosta, ymmärsin, että aihe olisi minulle läheinen, vaikka aineistoa en siinä vaiheessa vielä tuntenutkaan. Ja sitä paitsi tiedeyhteisön asettamista tehtävistä ei ole tapana kieltäytyä.

 

 

Olin saamassa syksyllä käsikirjoituksen, mutta jo sitä ennen päätin ruveta paikkaamaan kirjallista aukkoani ja valmistautua tehtävään. Lainasin kirjastosta kaikki ne teokset, jotka käsittelivät Päätalon elämää ja kirjailijantyötä eri näkökulmista. Niitähän riittää. Lainasin myös muutamia hänen teoksiaan, vaikka en vielä tiennyt, mitä teoksia Sari Keskimaa työssään käsittelisi. Lisäksi hankin itselleni Ritva Ylösen vuonna 2017 ilmestyneen teoksen Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Tutustuin siis minulle uuteen kirjailijaan ja hänen ympäristöönsä ja havaitsin, että opin ymmärtämään jotain siitä maailmasta, jossa kirjailija oli elänyt ja jota hän kuvasi.

 

Täytyy kyllä tunnustaa, että Päätalon kirjat vaativat kärsivällistä lukuotetta. Ne tekivät siis hyvää melko hektistä elämää viettävälle pääkaupunkilaisnaiselle, joka on tottunut lukemaan nopeasti. Alussa tunsin suorittavani lukemista, koska tapahtumat etenivät niin kovin verkkaan ja tuntemattomia yksityiskohtia ja outoja sanoja ja ilmauksia riitti.

 

Kun vähitellen pääsin sisään tekstiin, näkökulmaa Päätalon taitavuuteen avasi nimenomaan hänen tarkkakorvainen ja vivahdetajuinen tapansa esittää henkilöiden puhekieltä, jota Keskimaa sitten puolestaan tarkkanäköisesti analysoi väitöskirjassaan. Kysymys ei ollutkaan itsetarkoituksellisesta murteen tai muiden kielimuotojen käytöstä, vaan hyvinkin johdonmukaisesta tavasta kuvata niiden avulla ihmisiä ja tilanteita sekä tilanteiden muutoksia. Eikä vain kielimuotoja, vaan myös kieliasenteita.

 

Puhuttelevin näyttö Päätalon kielellisestä analysointitavasta ja kielikyvystä oli se, kun hän kuvaa puolisoiden Lainan ja Kallen vuorovaikutusta. Erityisesti kiinnostuin siitä, miten mielialat vaikuttivat siihen, millä tavoin he suhtautuivat toistensa murteeseen. Kun välit olivat kireät, toisen murre ärsytti ja siitä saatettiin esittää kiperiäkin kommentteja. Kun kaikki oli hyvin, puolison murteeseen saattoi suhtautua hyväntahtoisesti, joskus suorastaan hellästi. Tämä on mainio ja konkreettinen esimerkki siitä, miten suhteemme erilaisiin kielimuotoihin ei ole joka tilanteessa samanlainen, vaan sekin on kontekstiin, tilanteeseen ja usein myös henkilöön sidoksissa. Siis käsitykset siitä, mikä miellyttää tai mikä kulloinkin on sopivaa, vaihtelevat, niin kuin itse kielikin.

 

Tutustuminen Päätalon teoksiin avasi kielellistä variaatiota taas uudesta näkökulmasta. Voi olla, että suhteeni teoksiin on siten edelleen varsin ohut, enkä pysty arvioimaan niitä kaunokirjallisina teoksina. Onneksi on muita, jotka pystyvät. Silti kielentutkijana olen ilahtunut siitä, että kirjailija käyttää puhekieltä uskottavasti ja hienovaraisesti, esittämättä stereotypioita.

 

Luulen edelleen, että en vieläkään lue kaikkia Päätalon teoksia, mutta saatan hyvinkin lainata jonkin teoksen silloin tällöin. Joka tapauksessa olen viisastunut vähän ja teen omat päätelmäni omien lukukokemusten valossa, en muiden näkemyksiin tukeutuen. Jotain ihminen oppii, ja tämän opin sain kiitos Sari Keskimaan työn ja Oulun yliopiston, kun pyysivät esitarkastajaksi. Ilman tätä tehtävää olisin varmasti edelleen yhtä tietämätön Päätalon tuotannosta kuin ennenkin.

 

 

Pirkko Nuolijärvi

Kirjoittaja on professori emerita ja Kotimaisten kielten keskuksen aiempi johtaja.

Last updated: 11.7.2019