Autoritäärisyys on nyt todellinen uhka

Monien toiveista huolimatta Trumpia ei lyöty sellaisella marginaalilla, että se merkitsisi kuoliniskua trumpismille. Vaikka Joe Biden valittiin kaikkien aikojen suurimmalla äänimäärällä presidentiksi, Trumpinkin äänisaalis oli toiseksi suurin maan historiassa. Seksistisyydestä, rasistisuudesta, valehtelusta, tieteenvastaisuudesta ja narsistisuudesta huolimatta lähes 74 miljoonaa ihmistä toivoi presidentille jatkokautta. Jos vuonna 2016 oli mahdollista ajatella, että Trumpin valinta oli järjestelmän häiriö, enää ei voida näin tehdä. Trumpismi on unohdettujen tai vanhaan kaipaavien tapa unelmoida oman elämän pysyvyydestä muutospaineiden kourissa, ja Trump kuin äänekäs keskisormi valistusajan arvoille ja maailmankuvalle.

Parhaita näkemiäni analyysejä populistisen liikkeen kannattajakunnasta on sosiologi Ariel Russell Hochschildin hahmotelma valkoisen Amerikan mielenmaisemasta kirjassa Strangers in Their Own Land. Hochschild kuvaa ajatusta Amerikasta hitaasti etenevänä jonona, jonka keskivaiheilla ovat valkoiset kouluttamattomat miehet. Edessä odottavat vauraus, kunnia ja arvostus. Yhtäkkiä jono kuitenkin pysähtyy. Eläkkeet jäätyvät ja lomautukset alkavat. Ohitse alkaa kulkea erilaisia julkisin varoin tuettuja vähemmistön edustajia: naisia, etnisiin ryhmiin kuuluvia, pakolaisia ja niin edelleen. Sitten tapahtuu jotain vieläkin yllättävämpää: ohi pyyhältää ruskea pelikaani siivet öljyssä. Ympäristösäädösten johdosta sille on tämän mielenmaiseman mukaan annettu tavallista ihmistä korkeampi sosiaalinen status. Se ”tarvitsee puhdasta kalaa syödäkseen, puhdasta vettä sukeltaakseen, öljyvapaita rämeitä ja suojelua rannikon eroosiolta. Siksi se on jonossa edellä. Mutta oikeasti sehän on vain eläin ja sinä olet ihminen”.

Jos Hochshild on oikeassa, pettymyksen ja nöyryytyksen kokemukset ovat keskeisiä selittäjiä populismille. Tässä on haaste, tavallaan ”oikeassa olemisen taakka”, koulutetuille ja parempiosaisille esimerkiksi ympäristö- ja tasa-arvokysymyksissä. Maailman tilaa ei voi muuttaa mieleisekseen kuvittelemalla vaikkapa ympäristöongelmat pois, eivätkä kaikki näkemykset ole yhtä perusteluja, mutta asioista pitää silti pystyä puhumaan vastavuoroisesti ilman alentavaa asennoitumista. Ellei tämä onnistu, populismille tarjoutuu jatkossakin hedelmällistä maaperää kaikkialla maailmassa.

Demokratian tilaa ajatellessa tulee ikävä 1990-luvun ajatusta historian lopusta, jonka mukaan koko maailma kulkee hitaasti mutta varmasti liberaalidemokratian suuntaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin USA näyttääkin matkaavan muun muassa Unkarin kyljessä Valko-Venäjän, Venezuelan, Turkin ja Zimbabwen pilotoimaa autoritääristä järjestelmää kohti. Nämä maat ehtivät ensin, ja nyt demokratian kehto kirii perässä.

Vaalien lopulta kiistattomasti hävinnyt osapuoli on häikäilemättömästi laittanut kaiken energiansa epäluulon lietsomiseen. Tuloksia epäillään vailla todistusaineistoa ja vain siksi, että ne eivät miellytä. Tämä on kuin kyseenalaistaisi kellon toimivuuden tai moittisi ajanottajaa vilpillisyydestä juoksukilpailussa, jos aika on hitaampi kuin on toivottu. Luottamus ratkaista yhteisesti hyväksytyllä ja neutraalilla tavalla, kenelle valta kuuluu, kyseenalaistuu näiden toimien seurauksena. Republikaanisen puolueen demokraattinen selkäranka on jo taipunut kuin skolioosipotilaalla. Kun vain kourallinen puolueen edustajista on tunnustanut kilpailijan voittajaksi, kumarretaan syvälle autoritäärisyyden suuntaan. Amerikan idea demokratian tyyssijana ja vahvimpana puolustajana maailmassa on asettunut vaakalaudalle.

Oikeuslaitoksen riippumattomat tuomarit ovat kieltämättä linjakkaasti pitäneet demokraattista järjestelmää pystyssä. Moniin virkoihin Trump on asettanut omat miehensä, mutta ei oikeuslaitokseen, jonka tuomarit heittävät perusteettomat vaalikantelut ulos saleista. Valistusfilosofi Montesquieun kuulu oppi vallan kolmijaosta lainsäädäntövallan, tuomiovallan ja toimeenpanovallan välillä osoittaa tarpeellisuutensa nyt poikkeuksellisen selkeästi.

Yhdysvaltojen on vaikeampi esittää jatkossa vaateita demokratian edistämiseksi autoritäärisissä maissa. Tämä on huono uutinen demokratian kannalta. Se on kuitenkin myös mahdollisuus eurooppalaisille maille ja EU:lle omaksua globaali johtoasema demokratian puolustajana.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 24.11.2020

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.