Pauliina Raution kirje Jane Goodallille

Pauliina Raution kirje Jane Goodallille: ”Jokaisella yksilöllä on väliä”

Hyvä Jane Goodall,

Kirjoitan tätä kirjettä Sinulle kodissani, paukkuvan takkatulen äärellä ja undulaattien laulaessa niille juuri rakennetun uuden kotipuun oksilla. On kuusikymmentä vuotta siitä, kun yliopistoni perustettiin ja ensi vuonna tulee kuusikymmentä vuotta siitä, kun sinä aloitit tutkimuksesi luonnonvaraisten simpanssien parissa. Luulenpa, ettei minun olisi tänään mahdollista tutkia ihmisten ja eläinten suhteita – toisten eläinten merkitystä ihmisenä elämiselle tai ihmisyyden uudelleen ymmärtämiselle – ilman sinun raivaamiasi polkuja. Ilman sinun kertomustasi.

Istun undulaattien puun alla, koska havainnoin juuri puuhun muuttanutta nuorta harmaasieppoa, joka hakee vielä paikkaansa; tällä hetkellä se istuu korkeimmalla oksalla. Se löytyi loppukesästä lentokyvyttömänä ja tuotiin luokseni hoitoon. Nyt sen siipi on kunnossa, mutta kaikki sen lajitoverit ovat lentäneet Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan jo viikkoja sitten. Jos sitä ei olisi tuotu minulle se olisi kuollut. Joidenkin mielestä sen olisi pitänytkin antaa kuolla siipirikkona – luonnollisesti. Mietin usein, miksi olemme niin varmoja siitä, että tiedämme, mikä on luonnollista tai ajattelemme, että luonto toimii tarkoituksenmukaisesti ja että se on hyvä. Kuka sen kertomuksen on kertonut ja onko sille vaihtoehtoa?

Runoilija Alfred Lord Tennyson pohti lähes kaksisataa vuotta sitten aikalaisensa Charles Darwinin tavoin luonnon raakuutta kuuluisaksi nousseessa säkeessään, joka alkaa: ”Nature, red in tooth and claw”. Tennysonille ristiriita oli vakaumuksellinen: kuinka ymmärtää kristinuskon kertomus rakkaudesta kaiken perustana ja luomakunnasta jumalan aikaansaamana, jos tuo aikaansaannos eli luonto on sydämetön ja julma? Darwinin selviytymistaistoksi tulkittu kertomus on jo toistasataa vuotta vahvistanut ajatusta luonnosta kylmänä koneistona, jossa raaimmat ja vahvimmat menestyvät. Richard Dawkins saavutti kuuluisuutta jatkojalostamalla Darwinin ajatuksista kertomuksen geenin itsekkyydestä. Sinulla, Jane, ja teillä kädellisten tutkijoilla ylipäätään on kuitenkin myös toisenlaisia kertomuksia. Kollegasi Frans De Waal kumoaa itsekkään geenin kertomuksen ja rakentaa elämän selitysvoimaksi selviytymistaistelun sijaan altruismin – ajoittain jopa lajirajat ylittävän hyväntahtoisuuden toisia kohtaan.   

Olet varmasti huomannut, että puhun kertomuksista. Teen sen tarkoituksella, jotta suurilta tuntuvat maailmanselitykset asettuisivat aloilleen, alati muuttuviksi kertomuksiksi, joita on mahdollista kertoa uudelleen. Jotta muistaisin, että myös tieteen ja tutkimuksen tuottama tieto ja selitykset ovat kussakin ajassa syntyneitä kertomuksia. Me tutkijat käytämme sanaa ´teoria´, mutta kertomuksista on kyse yhtä kaikki. Filosofi Donna Haraway on viime aikoina korostanut, että on väliä, minkälaisia kertomuksia meillä on elämästä. Erilaiset tavat jäsentää elämää avaavat vastaavasti erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Erilaisilla kertomuksilla on myös suora vaikutus siihen, miten toimimme toisiamme kohtaan – toisia ihmisiä, toisia eläimiä, sitä minkä miellämme kulloinkin luonnoksi.

Kuulin, että kun olit lapsi, oli sinulla tapana lukea Tarzan-kirjoja ja piiloutua kanalaan, kun halusit olla rauhassa. Minäkin luin lapsena Tarzan-kirjoja, isoisältä saatuja, huoneessa, jonka kirjahyllyyn oli tehty väliaikainen lintuhäkki: siellä lepäsi ikkunaan törmännyt talitiainen, jota isäni hoiti kuntoon. Kanalan sain vasta aikuisena ja sen kylkeen lasteni isän avulla loukkaantuneiden luonnonvaraisten lintujen hoitolan. Kun sinun päätymistäsi kädellisten tutkijaksi on myöhemmin selitetty, on kenties eheän kertomuksen ideaali nostanut kerta toisensa jälkeen esille pehmolelun, jonka isäsi osti sinulle Harrodsin tavaratalosta, kun olit pieni: se oli simpanssi. Kun tutkitaan ihmisten ympäristövastuullista toimintaa tai kartoitetaan merkittäviksi päätyneiden ajattelijoiden polkuja, haetaan selityksiä usein juuri lapsuuden ympäristöistä ja kokemuksista.

Vaikka yhteyttä lapsuuden kokemusten ja aikuisuuden toiminnan välillä, esimerkiksi ympäristövastuullisessa käyttäytymisessä, ei ole kyetty osoittamaan riittävän hyvin, on kertomus lapsuuden kokemusten kausaalisesta merkityksestä vahva. Niin vahva, että lapsiin kohdistetaan odotuksia ja kasvatuksellisia toimenpiteitä, jotta heistä kasvaisi maapallon ja ihmiskunnan kannalta parempia sukupolvia.

Lapsuustutkijat ovat joutuneet älähtämään: lapsilla on ihmisarvo ja lapsuudella itseisarvo sinänsä, ei pelkkää välinearvoa tulevaisuuden maailman pelastajina. Mikä tärkeintä, muutokseen tähtäävällä kasvatuksella ja koulutuksella on väliä, mutta se ei riitä, jos lapsia ja nuoria ympäröivä yhteiskunta aikuisineen ei muutu. Kasvu ei tapahdu koteloidusti yksilön pään sisällä vaan joukkoliikkeinä – uusina kertomuksina, joita alkavat kertoa pikkuhiljaa kaikki, eivät vain lapset. Yhden tällaisen kertomuksen käynnistit sinä, Jane.

Kenties tärkein havaintosi ja tieteellisen urasi läpimurto tapahtui lähes kuusikymmentä vuotta sitten, kun todistit, että villit simpanssit valmistavat työkaluja. Tähän asti oli kerrottu kertomusta, jonka mukaan ihmiset ovat ainoita eläimiä, jotka kykenevät valmistamaan ja käyttämään työkaluja. Kollegasi Louis S. B. Leakey totesi, että on uuden kertomuksen aika: ”On tullut aika määritellä uudelleen työkalu, määritellä uudelleen ihminen, tai hyväksyä simpanssit ihmisiksi.” Olemme olleet tuosta saakka ihmisen ja ihmisyyden uudelleen kertomisen äärellä. Enää sitä ei ole mielekästä tehdä eronteolla ei-ihmiseen: saamme jatkuvasti uutta tietoa toisten eläinten kyvyistä ja ominaisuuksista. Varislinnut paitsi valmistavat ja käyttävät työkaluja osaavat myös valehdella toisilleen eli ymmärtävät toisen yksilön mielen erilliseksi omastaan. Toisilla nisäkkäillä on paitsi tunteita niin kaikella todennäköisyydellä samanlainen tunnekirjo kuin meillä ihmisillä. Ryhävalaat käyttävät toisistaan yksilöityjen nimien lisäksi myös kollektiivisia sukunimiä. Niillä on myös eri valtamerissä erilaiset kulttuurit. Meidän kanamme antavat meille läheisille ihmisille nimiä. Sinun juostessasi lapsena kanalaan ja minun käydessäni omassani kohta keräämässä aamiaismunat, toistavat kanat juuri meitä varten yksilöityjä äänteitä, joilla ne ilmoittavat toisilleen kuka kanalaan saapuu. 

Mutta jos me ihmisinä, etenkin tutkijoina, annamme läheisille eläimillemme nimiä, olemme yhä vaarassa. Meitä syytetään antropomorfismista – toisten eläinten inhimillistämisestä. Sinä jaoit arkesi vuosia samojen simpanssiyksilöiden kanssa. Opit tuntemaan heidät persoonina. Kun annoit heille nimet, syytti tutkijayhteisösi sinua inhimillistämisestä huomauttaen: ”Olisi ollut tieteellisempää antaa niille numerot”. Te kädellisten tutkijat olette kuitenkin olleet etunenässä luomassa kertomusta, jonka mukaan myös toisilla eläimillä on persoonia. Kertomusta, jonka mukaan toisten eläinten tutkiminen ihmisenä elämisen kokemusten kautta, jopa kahden eri lajin persoonan välisenä suhteena, ei olisikaan automaattisesti epätieteellistä vaan joissakin tapauksissa perusteltua tai jopa ainoa keino aidosti uuden tiedon äärelle.

Minä annoin harmaasiepolle nimeksi Teppo.

Kai minäkin kuulun luontoon siinä missä harmaasieppo. Voidaan siis ajatella, että Tepon sattumanvarainen kohtalo päätyä minun olohuoneeseeni oli luonnollista. Epätavallista ja epätodennäköistä, mutta yhtä kaikki luonnollista. Meidän luontomme sekoittuvat, kun minä opettelen kasvattamaan sille jauhomatoja ruoaksi ja se opettelee löytämään niitä pieniltä lautasilta minun olohuoneessani. Tepolle tämä uusi luonnollisuus näyttää olevan helppoa: se on jo ylittänyt lajirajoja sosiaalisuudessa. Se on alkanut äännellä undulaattien kanssa äänillä, jotka eivät kuulu harmaasiepon tavanomaiseen repertuaariin. Se myös viheltää minulle kuuluvasti, jos sen matolautanen on tyhjä ja se huomaa minut keittiössä. Meidän talomme sisällä kehkeytyy monimutkaista luonnollisuutta. Sellaista, joka haastaa yksilökeskeisiä, rajattuja kertomuksia ja sen sijaan tuottaa uusia kertomuksen alkuja jaetuista ja liukuvarajaisista elämistä. Toivomme ja uskomme kuitenkin, että pieni hyönteissyöjä ei kesyynny liiaksi vaan se on mahdollista vapauttaa jälleen, kun kevät ja sen lajitoverit saapuvat pohjoiseen Suomeen.  

”Jokaisella yksilöllä on väliä”, sanot. ”Jokaisella on tehtävä. Jokainen voi vaikuttaa.”

Kiitos näistä sanoista. Kiitos kertomuksestasi.

Pauliina Rautio

Tiedekirjeet-blogisarjassa julkaistaan Oulun yliopiston tutkijoiden kirjoittamia kirjeitä menneisyyden suurille tieteentekijöille ja merkkihenkilöille. Kirjeet juhlistavat Oulun yliopiston 60-vuotista taivalta ja ottavat kantaa mielenkiintoisiin ilmiöihin, historian suuriin hetkiin sekä yhteiseen tulevaisuuteemme.

Kuva: iStock

Last updated: 12.11.2019