Jouni-Matti Kuukkanen, blogi, Thomas Kuhn

Jouni-Matti Kuukkasen kirje Thomas Kuhnille: "Tarkoititko todella, että tiede ei olisi rationaalista toimintaa?"

Hyvä Thomas Kuhn,

Kirjoitan tätä kirjettä Sinulle paikasta ja maasta, jossa et tietääkseni koskaan vieraillut. Täällä olisi Sinulle paljon tehtävää!

Kun katson uuraasi omasta ja oman aikani näkökulmasta, kolme seikkaa nousee esiin: monitieteisyytesi, kulttuurinen vaikutuksesi ja tiedekuvamme historiallistaminen. Monitieteisyytesi kiteytyy hyvin kuvauksessasi itsestäsi. Aloittaessasi opettamaan tieteenhistorian tapaustutkimus-kurssia Harvardin yliopistossa 1950-luvun alussa ”fyysikosta tuli historioitsija filosofisia tarkoitusperiä varten”[i].  Harvinaisella tavalla hallitsit kolme alaa. Kulttuurisen vaikutuksesi kohdalla ei ole tarpeen edes korostaa sitä, että sinä yhdessä muutamien aikalaistesi kanssa onnistuitte synnyttämään uuden oppialan: yhdistetyn tieteenhistorian ja -filosofian.[ii] Parempi mittari on monen kirjassa Tieteellisten vallankumousten rakenne[iii] esiintyneiden käsitteiden leviäminen sanomalehti-tekstiin ja yleiskieleen. Tällaisia käsitteitä ovat muun muassa ”paradigma”, ”tieteen vallankumous” ja ”yhteismitattomuus”. Tärkeimmäksi seikaksi nousee kuitenkin lopulta se, että merkittävältä osin sinun ansioistasi tiedekuvamme historiallistui. Onnistuit osoittamaan sen, että idealisoidut käsitykset tieteestä, koskivat ne sitten tieteellistä metodia, rationaalisuutta, edistystä tai selitysmallia, eivät kestä päivänvaloa historiallisessa katsannossa. Tiede itsessään on dynaaminen prosessi. Tai ehkä asia voitaisiin ilmaista niin, että tieteen olemuksellisuus on historiallista - ja siksi muuttuvaa.

Minusta tuntuu, että tiedekuvan historiallistamisen jälkeen olemme taas kulkeneet kohti historiattomampaa näkemystä. Tieteellinen muutos ja tieteen dynaamisuus kiinnostavat vähemmän kuin tieteen tarjoaman maailmankuvan oletettu ajattomuus totuudellisuuden ja absoluuttisuuden merkityksissä. Tähän liittyy myös huomioni, että täällä, Oulussa ja Suomessa, ja miksei laajemminkin, olisi paljon tehtävää. Aloitat Tieteellisten vallankumousten rakenteen sanoilla:

Jos historia käsitetään anekdoottien ja kronologioiden kokoelmaa laajemmaksi, se voi johtaa nykyisen tiedekuvamme ratkaisevaan muutokseen. Tuo kuva on syntynyt jopa tiedemiehille itselleen valmiiden tieteellisten saavutusten pohjalta siten kuin ne on esitetty klassisessa tiedekirjallisuudessa, ja nykyisin se nousee esiin myös tieteen oppikirjoissa, joista uudet sukupolvet oppivat tieteen harjoittamisen taidon.[iv]

Kuinkahan paljon asiat ovat oikeastaan tuosta muuttuneet? Meillä ja muualla on edelleen häviävän vähän tieteenhistorian opetusta yli oppiainerajojen tai edes niiden sisällä.  Koko maassamme tieteenhistorian, saati yhdistetyn tieteenhistorian ja -filosofian, opetus on edelleen heikoissa kantimissa. Ilokseni voin todeta, että oma Oulun yliopistoni on ainoa paikka tässä maassa, jossa saa tieteiden (ja aatteiden) historian opetusta pääaineena, ja filosofiankin rooli on vahvistumassa. Mutta jos haluaisimme todella ymmärtää tieteitä historiallisina ja kehittyvinä ilmiöinä, niin pitkä matka olisi vielä kuljettavana.

Ehkä joku saattaa kysyä, että mitä mieltä ja mitä hyötyä historiallisesta näkökulmasta sitten on. Hyötyä saattaisi löytyä yllättävistäkin suunnista. Esimerkiksi tieteenhistorioitsija ja -filosofi Hasok Chang Cambridgen yliopistosta on kirjoissaan[v] pyrkinyt löytämään sellaisia tieteen toteutumattomia kehityskulkuja, joilla olisi annettavaa edelleen, siis jopa nykytieteelle. Hän puhuu täydentävästä tieteestä (complementary science) eli historian- ja tieteenfilosofiasta tieteen jatkamisena toisin keinoin. Samalla Chang osoittaa tieteen vahvan kontingenssin: että aina on olemassa mahdollisia ja järkeviä, mutta silti toteutumattomia polkuja tieteenhistoriassa. Changin hienosyinen analyysi paljastaa esimerkiksi sen, että palamista ja veden syntyä selittävän kuuluisan flogiston-teorian hylkääminen 1700-luvulla Antoine Lavoisierin happeen nojautuvalla teorialla ei ollutkaan mikään välttämättömyys. Itse asiassa flogiston-kemian jatkaminen olisi voinut olla hyvinkin hedelmällistä ja johtaa esimerkiksi modernien elektronin ja energian käsitteiden ja teorioiden kehittämiseen jo paljon aikaisemmin.[vi] 

Historiallinen ja dynaaminen näkökulma tieteeseen on kuitenkin ennen kaikkea kihelmöivän inspiroivaa kriittisen ajattelun edistäjänä ja välttämätöntä, jos haluamme ymmärtää tieteen olemusta. Ennen ammattimaistumistaan tieteenhistoria oli usein joko tieteenharjoittajien itsensä tai filosofien kirjoittamaa, ja siitä tuli kovin usein kovin ylevää ja ylistävää. Ajatellaanpa vaikka venäläis-ranskalaisen Alexandre Koyrén ajatusta, että tiede on eräänlainen puhtaan rationaalisuuden ilmentymä tai belgialais-amerikkalaisen tieteenhistorian perustajahahmo Georg Sartonin näkemystä tieteestä ihmiskunnan suuruuden ilmentymänä. Tai pohditaanpa positivistien näkemystä tieteestä alati jatkuvana faktojen kumuloitumisena ja faktoja tieteellisen lainalaisuuksien ja lakien synnyttäjinä. Sinä yhdessä muiden historiallisten tieteenfilosofien kanssa kysyitte, että pitävätkö esimerkiksi nämä oletukset todella paikkansa tieteestä? Onko tieteellä jokin pysyvä luonne, kuten vaikkapa tieteellinen metodi tai selittämistapa? Miltä tiede näyttää, kun otetaan huomioon sen muutos? Mitä tieteentekijät oikeastaan tekevät? Alistamalla tiedekuvamme historiallisen tarkastelun alaiseksi aloitte tekemään tiedettä tieteestä - toisin sanoen tutkimaan systemaattisesti ja empiirisesti, siis myös historiallisesti, tieteellisiä käytäntöjä.

Oman aikasi suuret keskustelut koskettelivat tieteen rationaalisuutta, ja ne jaksavat inspiroida minua yhä edelleen. Paljon hyvää on tapahtunut sitten 1960- ja 1970-lukujen sekä akateemisesti että yhteiskunnallisesti, mutta tietyssä mielessä kadehdin näitä urasi alkuaikoja. Se oli historiallisen tieteenfilosofian kultakautta, jolloin keskustelu tieteen historiallisesta dynamiikasta, suunnasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä oli vilkasta. Tunnetuimpia siihen osallistuneita olivat sinun ohella itävaltalaissyntyiset K. R. Popper ja Paul Feyerabend sekä unkarilaissyntyinen Imre Lakatos, jotka kaikki olivat tosin siirtyneet joko Iso-Britanniaan tai Yhdysvaltoihin. Popper oli ehdottanut jo 1930-luvulla kirjassaan Logik der Forschung,[vii] että falsifikaatio eli teorioiden vääräksi tai epätodeksi osoittaminen on ainoa oikea tieteellinen metodi. Jos havainto on ristiriidassa teoriasta johdetun ennustuksen kanssa, niin teoria on hylättävä. Teit selväksi, että tämä on mahdotonta, koska tieteentekeminen on täynnä anomalioita ja ristiriitaisia tutkimustuloksia. Jos Popper olisi oikeassa, ei jäisi lopulta yhtään teoriaa jäljelle! Kehittyäkseen tiede edellyttää paksunahkaisuutta ja itsepäisyyttä. Tiede tarvitsee normaalitiedettä.

Ehdotit, että tiede on sen sijaan kuin palapelin rakentamista paradigman antamassa viitekehyksessä, jossa palapelin raameja ei rikota, vaan palapeli pyritään pitkän ajan kuluessa saattamaan valmiiksi ja aukottomaksi. Paradigmasta luovutaan vasta vallankumouksessa pitkällisten tieteellisten kriisikausien jälkeen. Näissä nivelkohdissa anomaliat eli ristiriitaiset havainnot ja ilmiöt ovat merkittävässä roolissa uuden tieteen kätilöinä.

Mielestäni on edelleen samalla kertaa sekä uskaliasta että nerokasta verrata tieteentekemistä sellaiseen poliittisyhteiskunnalliseen tapahtumaan kuin vallankumous, vaikka toki näin olivat tehneet jo jotkin edeltäjäsikin, kuten  Alexandre Koyre[viii] ja englantilainen Herbert Butterfield.[ix] ”Vallankumouksen” englanninkielinen vastine (”revolution”) on merkinnyt alun perin jonkun pyörähtämistä akselinsa ympäri ja sitä on käytetty esimerkiksi kiertävistä taivaankappaleista. Tässä mielessä vallankumous voisi tarkoittaa syklistä muutosta paradigman dominoimasta normaalitieteestä vallankumoukseen ja sitten taas normaalitieteen aikaan. Poliittisessa merkityksessään ”vallankumous” tarkoittaa kuitenkin jonkin keikauttamista tai kääntämistä ylösalaisin. Kuten tiedetään, vallankumouksessa vanhat lait ja säädökset menettävät merkityksensä ja uudet astuvat voimaan. Kuningasvallan korvautuessa demokratialla aateliset menettävät yleensä arvonsa ja entisistä lainsuojattomista saattaa tulla uusia lainlaatijoita. Ehkäpä Einstein oli fysiikan Lenin ja Darwin biologian Mandela?

Tieteellisissä vallankumouksissa ei muutu ainoastaan ajattelu radikaalisti, vaan myös ne standardit, joilla ajattelua arvioidaan. Vanhalle ja uudelle teorialle ei siis ole yhtä mittapuuta, jolla niiden paremmuutta voisi arvioida. Kriitikkosi näkivätkin tässä irrationaalisuuden peikon. Miten voisimme päättää ja valita, että toiseen paradigmaan kuuluva teoria olisi toista parempi? Eihän päärynöitäkään voi verrata banaaneihin millään yhteismitallisella tavalla. Miten käy ajatuksen tieteellisestä edistyksestä? Emmekö kuitenkin ymmärrä tieteen ansiosta maailmaa paremmin nyt kuin vaikkapa 1800-luvulla? Eikö tiede ole siis edistynyt jossain merkityksessä?

Lakatos totesi, että kuhnilainen teoriamuutos muistuttaa psykologista ja pohjimmiltaan mystistä ja rationaalisuuden tuolla puolen tapahtuvaa äkillistä näkökulman vaihtoa maailmaan, sen ilmiöihin ja tarjolla olevaan dataan. Tieteellinen vallankumous olisi kuin hahmopsykologinen tapa muuttaa katsantokantaa samaan kuvaan, kuten kuuluisan ankka-jänis-kuvan kohdalla, jonka voi nähdä joko ankkana tai jäniksenä muttei molempina yhtä aikaa. Ja koska arviointistandardit paradigmojen välillä muuttuvat, niin uusi teoria valitaan sen vetovoimaan, ”seksikkyyden”, vuoksi eikä rationaalisin perustein. Lakatos kiteytti asian tokaisemalla, että Kuhnille tieteellisen muutoksen selittäminen on eräänlaista populistista ”massojen psykologiaa”.  

Ei voi kieltää, ettetkö olisi antanut aihetta tällaiselle puheelle. Ehkä mielessäsi on ollut se, ikimuistoinen ja kuuma(!) kesäpäivä 1940-luvulla, jolloin sinulle yhtäkkiä valkeni, kuinka lukea ja tutkia mennyttä tiedettä. Jos vaikkapa Aristoteleen tieteellisiä tekstejä kappaleiden liikelaeista luetaan suhteessa nykypäivän tieteellisiin käsityksin, niin hän näyttää yksinkertaisesti hölmöltä. Tunnustit, että olit toiminut juuri näin oman aikaisemman koulutuksesi perusteella, mutta yhtäkkiä sinulle valkeni toinen tapa ymmärtää menneisyyden tieteentekijöitä. Kun mennyttä tiedettä luetaan sen oman ajan kontekstissa, menneisyyden tieteenharjoittajien ajattelu tulee ymmärrettäväksi ja enemmänkin: järkeväksi heidän omista lähtökohdistaan ja ajankohdan tietämyksestä käsin. Ehkä pyrit yleistämään tällaisen näkökulman muutoksen koskemaan kaikkea tieteellistä keksimistä ja uudelleen ajattelua?

Tarkoititko todella sitä, että tiede ei olisi rationaalista toimintaa? Radikaalifilosofi Feyerbend iloitsi tästä monien vetämästä johtopäätöksestä ja ehdotti, että alkaisimme harjoittaa tietoteoreettista anarkismia: kaikki (eettisesti kestävät) tavat ja metodit ovat sallittuja tieteellisen edistyksen nimissä, vaikkapa voodoo (vaikken kyllä sen eettisestä kestävyydestä niin varma olekaan). Nämä kysymykset vievät meidät tieteen tekemisen ja tiedeyhteisön olemuksen ytimeen. Kulttuurissamme elää vahva usko siihen, että tiede on ylisukupolvista rationaalista toimintaa.

Tiedänkin, että et tarkoittanut, että tiede ei olisi järkiperäistä. Pyrit perustelemaan sen luontevan johtopäätöksen, että tiede(kään) ei ole ideaalisen rationaalista toimintaa. Tieteentekijöiden käytäntö ja päätökset eivät ohjaudu minkään ohjelmoitavan algoritmin mukaisesti. Työsi kautta pyrit ikään kuin järjen luonnollistamiseen: tiede edustaa parhainta inhimillistä, mutta silti epätäydellistä, rationaalisen toiminnan mallia. Irrationalismin syyttäjät katsovat väärään suuntaan ja vertaavat ihmisten tekemää tiedettä johonkin loogiseen ideaalirationaalisuuden malliin, joka toteutuu ehkä vain joissain suljetuissa matemaattisissa systeemeissä.

Et kieltänyt edistyksen olemassaoloa, vaan uudelleen määrittelit sen ongelmanratkaisukyvyn kehittymiseksi. Ajan saatossa tieteestä on tullut yhä selitysvoimaisempi ja kykenevämpi löytämään ratkaisuja luonnon ja ihmiskunnan asettamiin ongelmiin. On eri asia, ovatko sen(kään) tarjoamat ratkaisut riittävät, kun ajatellaan vaikkapa köyhyyttä ja ympäristökriisejä. Urasi loppupuolella aloit puhua yhä voimakkaammin äänenpainoin tieteen historiasta evolutiivisena prosessina. Ehkä voimme laittaa toivomme tieteen kykyyn varioitua ja kehittää uusia työkaluja ongelmien ratkaisemiseksi.

Kerrot hauskasti eräästä kokemuksesta opiskelijaradikaalien tapaamisessa 1960- tai 1970-luvulla Kaliforniassa. He kuten monet muutkin olivat ymmärtäneet kirjoituksesi vallankumouksista kehotuksena aktiiviseen vallankumouksellisuuteen tieteen standardeja ja konventioita kohtaan - siis vanhan ja totutun rikkomiseen. Vallankumouksellisuuden ajatus sinulla liittyy kuitenkin tieteen luonnolliseen dynamiikkaan, joka pakottaa toisinaan myös radikaaleihin uudelleen orientaatioihin vanhojen paradigmojen osoittautuessa ongelmallisiksi kärsivällisen työn seurauksena.

Tämä anekdootti saa minut miettimään sitä, miten erilaista aikaa elämme nyt myös yhteiskunnallisesti. 1960- ja 1970-luvuilla vanhoillisiksi koettuja rakenteita ja valta-asetelmia pyriittiin purkamaan ja onnistuttiinkin purkamaan. Näitä rajoittavia ja ihmisoikeuksia loukkaavia rakenteita on tietenkin edelleen, mutta rinnalle on noussut myös aivan uudenlainen ilmiö: valeuutiset, tietoinen harhaan johtaminen ja uudenlainen tieteellisen tiedon epäily. Mietin, mitä sanoisit tästä tilanteesta. Pitäisikö nyt pikemmin ryhtyä puolustamaan kuin murtamaan (tieteen) auktoriteettia? Joskus on esitetty, että tieteen historiallistaminen merkitsee totuuden relativisoimista ja siten tieteellisen tiedon auktoriteetin heikentymistä; eritoten kun ajatellaan aika ajoin tapahtuvia vallankumouksellisia uudelleen orientaatiota. Kylvikö työsi myös tiedollista skeptisismiä ja avasi tilaa valeuutisille ja tieteen epäilijöille?

Tarkka tekstiesi lukija huomaa sen, että historiallisesta muutoksesta huolimatta samat niin sanotut tietoteoreettiset arvot tuntuvat toistuvan paradigmasta ja jopa vuosisadasta toiseen: johdonmukaisuus, koherenttius, empiirinen luotettavuus, yksinkertaisuus ja hedelmällisyys. Kirjoititpa urasi loppupuolella jopa niin vahvasti, että empiirinen

tarkkuus, sovellusala, yksinkertaisuus ja niin edellinen … ovat välttämättä pysyviä; sillä niiden hylkääminen merkitsisi tieteen ja sen tuottaman tiedon hylkäämistä.[x]

Eikö voisi sanoa, että jos näillä perusteilla epäilee tai ehdottaa uutta näkemystä, niin epäily tai toisin ajatteleminen on vahvalla perustalla – ja rationaalista? Muuten se on lähinnä haihattelua ja demagogiaa? Tiedettä ja tietoa voi aina ajatella toisin, pitääkin, mutta se on tehtävä vastuullisesti ja kestävien periaatteiden mukaan.

Tieteellisen toiminnan ja ajattelun tutkimuksessa, historiallisesti ja nykyaikaisesti, siis tieteen tekemisessä tieteestä, olisi paljon työnsarkaa. Tämä työ on antoisaa myös akateemisen maailman ulkopuoliselle yhteisölle. Se auttaa ymmärtämään, miten ja miksi tietoa tuotetaan sekä miten ja miksi sitä muutetaan. Ja ennen kaikkea se nostaa valokeilaan tieteen rationaalisuuden. Missä mielessä tiede on rationaalista? Ja missä mielessä se ehkä ei ole rationaalista? Pitäisikö yhteiskunnassa tieteestä ja tiedosta käytävässä keskustelussa ottaa oppia tieteellisestä rationaalisuudesta? Voisiko tieteellinen keskustelu oppia yhteiskunnallisesta? Paljon kysymyksiä.

Toivon, että työllesi tulisi paljon jatkajia myös täällä Suomessa ja Oulussa!

Parhain terveisin,

Jouni-Matti

 

[i] Kuhn, Thomas. 2000. The Road since the Structure. Chicago: Chicago University Press. Sivulla 320.

[ii] Tieteenfilosofia ja tieteenhistoria erilisinä oppialoina ovat tätä vanhempia. Esimerkiksi 1800-luvulla elänyttä William Whewellia pidetään modernin tieteenfilosofian perustajana.

[iii] Kuhn, Thomas. 1994. Tieteellisten vallankumousten rakenne. Helsinki: Art House. Alkuperäisteos julkaistiin nimellä The Structure of Scientific Revolutions vuonna 1962.

[iv] Kuhn 1962, 1.

[v] Hasok, Chang. 2004. Inventing Temperature: Measurement and Scientific Progress. Oxford: Oxford University Press; 2012. Is Water H2O?: Evidence, Realism and Pluralism (Boston Studies in the Philosophy and History of Science). Dordrecht: Springer.

[vi] Ks. Chang, Is Water H2O?, luku 1.2.4. “What Good is Phlogiston”.

[vii] Popper, Karl R. 1934. Logik der Forschung. Zur Erkenntnistheorie der modernen Naturwissenschaft. Mohr Siebeck. Julkaistu englanniksi nimellä The Logic of Scientific Discovery. Useita painoksia.

[viii] Koyré, Alexandre. 1943. “Galileo and the Scientific Revolution of the Seventeenth Century.” The Philosophical Review 52, 333-348

[ix] Ks. Butterfield, Herbert. 1951. The Origins of Modern Science 1300-1800. Simon and Schuster.

[x] Kuhn, Thomas. 2000. The Road since the Structure. Chicago: Chicago University Press. Sivulla 252.

 

Tiedekirjeet-blogisarjassa julkaistaan Oulun yliopiston tutkijoiden kirjoittamia kirjeitä menneisyyden suurille tieteentekijöille ja merkkihenkilöille. Kirjeet juhlistavat Oulun yliopiston 60-vuotista taivalta ja ottavat kantaa mielenkiintoisiin ilmiöihin, historian suuriin hetkiin sekä yhteiseen tulevaisuuteemme.

Kuva: Bill Pierce/The LIFE Images Collection via Getty Images

Last updated: 29.10.2019