Jouni-Matti Kuukkanen

Miksi pystytämme patsaita ja pidämme niitä pystyssä?

Suomessa ei ainakaan vielä ole horjutettu patsaita jalustoiltaan. Tämä on ollut kuitenkin monen entisajan merkkihenkilöä esittävän monumentin kohtalo rajojemme ulkopuolella. Toisia on vain töhritty, kuten Winston Churchillin ja Belgian entisen kuninkaan Leopold II:n patsaita. Orjakaupalla hyväntekeväisyyttä harjoittaneen Edward Colstonin muistomerkki sen sijaan vyörytettiin väkijoukolla jokeen. Joitakin on myös poistettu viranomaisten toimesta.

Ovatko patsaiden kaatajat toimineet oikein siivotessaan pois nykynäkökulmasta kyseenalaisiin toimiin syyllistyneiden veistokset paraatipaikoilta? Pitäisikö Suomessakin ryhtyä vastaavaan menneisyytemme materiaaliseen uudelleen arviointiin?

Kysymystä on hyvä pohtia miettimällä, miksi patsaita tai vastaavia muistomerkkejä ylipäätään pystytetään. Eittämättä niitä kohotetaan kunnioittamaan henkilöä tai asiaa toivossa, että tulevat sukupolvet myös muistaisivat heitä tai niitä kunnioittavasti.

Arvostukset ja kunnioituksen kohteet kuitenkin muuttuvat. Sen tapahtuessa vesittyy alkuperäinen pystyttämisperuste, mikä antaa aiheen aprikoida, pitäisikö patsaiden materiaaliset perustuksetkin murentaa. Tuskin kukaan nyky-yhteiskunnassa haluaa osoittaa kunnioitusta orjakauppiaille tai sotarikollisille. On täysin perusteltua, että julkiset paikat heijastavat arvojamme ja ajatuksiamme myös monumenttien osalta.

Muistaminen on kuitenkin kunnioittamisen ohella kolikon toinen puoli. Historiankirjoitus vaikuttaa siihen, mitä pidämme muistamisen ja ehkä kunnioittamisenkin arvoisena. Historiankirjoitus ei ole kuitenkaan vain arkistojen avulla ja kirjan kansiin tehtävää tutkijan työtä. Monumentit ovat osa julkista historiankirjoitusta, ja patsaiden kaataminen on historian julkista uudelleen kirjoittamista. Orjakauppiaan patsaan heittäminen jokeen ei merkitse pyrkimystä unohtaa, vaan kertoo selvää kieltään, mitä ainakin heittäjät ajattelevat rikkauksien keräämisestä orjakaupalla.

Kiusallisten patsaiden ja muistomerkkien siivoaminen julkisilta paikoilta merkitsee silti unohtamisen riskiä. Julkisilla paikoilla patsaat saavuttavat suuremman joukon ja luovat ihmisten ja menneisyyden välille suoremman yhteyden kuin suljettuina museoihin.  Onkin kysyttävä mitä, keitä ja miksi haluamme muistaa. Muistamisen kohde ei ristiriitaisten historian hahmojen kohdalla voi olla enää pelkästään heidän oletetut hyvät teot. Myös varjopuolet on tuotava esiin; myös siksi, ettemme unohtaisi niiden kuuluvan historiaamme menneisyytenä, nykyisyytenä ja todennäköisesti myös tulevaisuutena.

Mutta miksi muistelisimme historian pimeitä puolia hyväksikäyttäjien kautta? Jos haluamme muistaa orjakaupan, niin voimme pystyttää monumentin orjakaupan uhreille. Ei toisen maailmansodan keskitysleirien uhrejakaan muistella heidän vainoojiensa hahmoissa. Kansallissosialistien patsaat ovat hävinneet katukuvasta Saksassa, jonne on niiden sijaan pystytetty useita muistomerkkejä holokaustin uhreille, kuten Berliinissä sijaitseva Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki.

Muistamisella on toinenkin taso, joka helposti unohtuu: muistomerkkien pystyttäjät ja heidän aikansa. Colstonin patsas viestii siitäkin, että rasismi ei ole ollut vain yleistä, vaan pitkään myös yleisesti hyväksyttyä. Jos näin ei olisi ollut, Colstonin reilut 150 vuotta hänen kuolemansa jälkeen pystytetty muistomerkki näyttäisi varmasti vähemmän juhlavalta.

Julkisten muistomerkkien ei tarvitse olla kaikkien kunnioittamia tai mielestä muistamisen arvoisia. Terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa ne aiheuttavat porua ja pohdintaa. Sen sijaan patsaat tai muistomerkit, jotka yksipuolisesti ja kontekstualisoimatta kohdentavat huomion johonkin jotain ryhmää loukkaavan ajanjaksoon tai tapahtumasarjaan, on syytä poistaa. 

Menneisyyden muistamisen näkökulmasta katsottuna on rikkautta, että Senaatintorilla Helsingissä seisoo edelleen Aleksanteri II:n muistomerkki ja Mannerheimin ratsastajapatsas vähän matkan päässä sekä Leninin patsaat Turussa ja Kotkassa. Enemmänkin voisi ja tulisi silti muistaa. Näistä merkkihenkilöistä löytyy varmasti hyvää sanottavaa, mutta kaikilla heillä on myös verta käsissään. Patsaita katsoessa jää historiallisten hahmojen ohella myös miettimään sitä, miksi ja keiden toimesta ne on pystytetty.

Vastuumme pystyyn jäävien patsaiden osalta omalla ajallamme on, että sekä historiallisten henkilöiden että patsaiden pystyttäjien maailmankuva ja teot tuodaan esiin mahdollisimman todenmukaisesti: kertomalle ne asiat, joita edelleen kunnioitamme ja ne, joita nykyisin häpeämme. Tärkeintä on, että ihmiset voivat käydä menneisyys-vuoropuhelua mahdollisimman informatiivisista lähtökohdista. Mahdollisuuden avautuminen tähän on patsaiden kaadannan positiivisin seuraus.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 7.7.2020.

Last updated: 7.7.2020