Nuori nainen laulaa ja soittaa kitaraa ystävilleen

Jäljittämässä osallistavan musiikkikasvatuksen mahdollisuuksia

Meeri istuu musiikkiluokassa ukulele kädessä. Hän ei tiedä mihin sormet pitäisi ukulelen kaulalla laittaa. Opettaja kävi kyllä näyttämässä äsken mallia, mutta silti sormet ei tunnu olevan oikealla paikalla ja ukulelesta lähtee vain sammunut, säälittävä ääni. Meeri ei muista enää edes mikä tämän soinnun piti olla. Oliko se G-duuri vai sittenkin e-molli? Meeri kyllä periaatteessa tunnistaa duurin ja mollin välisen eron, mutta ei osaa sitä selittää tai soittaa. Luokkakaverit pitävät häntä varmaan ihan tyhmänä. ”Antaapa olla”, ajattelee Meeri ja laskee ukulelen pois sylistään. Taas kerran.

Tämä kuvitteellinen tilanne voisi olla mistä vaan tavallisesta suomalaisesta koulusta ja sen musiikkiluokasta. Tunnilta, jossa istuu oppilaita hyvin erilaisilla taustoilla. Todennäköisesti Meeriäkin kiinnostaa musiikki ja hän kuuntelee sitä paljon. Se ei vain tartu hänen omaan kokemusmaailmaansa millään tavalla, eikä hänellä ole keinoja näyttää kiinnostustaan luokassa, jossa muut tuntuvat osaavan paljon paremmin. Meeri saa tehostettua tukea muutamassa kouluaineessa, joissa hänen hahmottamiseen liittyvät haasteensa tulevat esille. Musiikin tunnilla hän koettaa pysyä piilossa ryhmätilanteissa tai lyö ranttaliksi, jos ei ymmärrä opetettavaa asiaa. 

Inkluusio on ajatuksena kaunis ja tavoiteltava. Myös musiikkiluokassa. Musiikki on yksi niistä tekijöistä, jotka yhdistävät ihmisiä hyvinkin erilaisista taustoista huolimatta. Musiikin välityksellä voidaan jakaa kokemuksia ilman yhteistä kieltäkin. Yhdessä soittaessa, laulaessa ja tanssiessa voidaan päästä johonkin sellaisen ihmisyyden ytimeen, jossa syntyy ainutlaatuisia ja unohtumattomia kokemuksia yhteenkuuluvuudesta ja osallisuudesta. 

Osallisuus ja näkyväksi tuleminen on ihmisenä kasvun peruspalikoita. Tunne siitä, että kuuluu joukkoon, antaa perustuksen hyvälle itsetunnolle ja sitä kautta uskallukselle sanoa mielipiteensä, tehdä aloitteita vuorovaikutustilanteissa ja näyttää osaamistaan muillekin. Musiikissa tämä voisi tarkoittaa sitä, että uskaltaa aukaista suunsa ja laulaa mukana (ehkä jopa tarttua mikkiin ja laulaa soolon), soittaa kolmen soinnun biisissä ne soinnut, mitkä on juuri oppinut ilman pelkoa vääristä äänistä tai vaikka taputtaa ja ottaa tanssiaskelia biisin mukana. 

Aiemmat tutkimukset ovat nostaneet esille sen, kuinka erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden toimijuus voi jäädä opettajilta usein tunnistamatta. Tutkimusten mukaan oppimistilanteissa toimitaan ja tehdään ratkaisuja oppilaan puolesta, varsinkin jos tämä ei etene tai näytä osaamistaan opettajan toivomalla tavalla. Tämä herättää huolen siitä, kuinka oppilaiden yhdenvertaisuus koulussa toteutuu, jos heidän osaamistaan ja oppimistaan ei tunnisteta tai sille ei anneta sen vaatimaa tilaa ja aikaa. 

Perusopetuslain ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) mukaan jokaiselle lapselle ja nuorelle tulisi taata yhdenvertaiset mahdollisuudet ihmisenä kasvuun ja aktiiviseen toimijuuteen. Entäpä jos ei ymmärrä nuotteja tai sointulappuja? Tai ymmärtää ne, mutta ymmärrys ei siirry sormien ja soittimien kautta musiikiksi. Entä jos on niin vaikea olla äänekkäässä tilassa, että alkaa ahdistamaan? Tai ei ymmärrä niitä sosiaalisia vihjeitä, mitä luokkakaverit tai opettaja viestittää ja aina tulee riita? Viime aikaisten tutkimusten nostaessa esille musiikin hyvinvointivaikutuksia, musiikillisen toiminnan ja sen tuomien voimaantumisen, yhteisöllisyyden sekä yksilön kasvun ja kehittymisen kokemusten tulisi olla mahdollista myös niille oppilaille, jotka eivät hahmota nuottikuvaa, pysty hienomotoriikkaa vaativiin soitinopintoihin tai ymmärrä toisilta saamiaan sosiaalisia vihjeitä.

Erilaiset erityisen tuen tarpeet heijastuvat myös musiikkiluokkaan ja siellä tapahtuvaan toimintaan. Musiikinopettajalla tulee olla tietoa erilaisista tuen tarpeista sekä niiden vaikutuksesta musiikin oppimiseen ja sitä kautta oppilaiden osallisuuden kokemuksiin musiikillisessa toiminnassa. Opettajankoulutuksessa tuleekin varmistaa, että tulevat opettajat saavat käyttöönsä sellaisia pedagogisia välineitä, joilla kaikkien osallisuus luokassa varmistetaan. Viimeaikainen musiikkikasvatuksen tutkimus korostaa esimerkiksi erilaisten kehollisten lähestymistapojen ja musiikkiteknologian keinoja musiikkiluokassa perinteisten pedagogisten ratkaisujen rinnalla. Myös yhteisopettajuuden toimivuutta (jossa musiikinopettaja ja erityisopettaja työskentelisivät parina) tulisi tutkia vielä perusteellisemmin. 

Tänä päivänä koronasta aiheutuvien rajoitustoimien myllätessä tapojamme olla ja toimia myös kasvatuksellisissa konteksteissa, on yhä suurempi tarve toistemme kohtaamiselle, myötäelämiselle ja osallisuudelle. Niin kuin useat feministitutkijat (Fineman, 2004; Mackenzie, 2009; Maclaren, 2009) ovat korostaneet, riippuvuutemme toisistamme ei ole este toiminnallemme vaan sen ehto. Tuen tarve voidaankin nähdä mahdollisuutena nostaa esille epäkohtia koulun toimintaympäristöissä. Miten ja minkälaisista odotuksista ja oletuksista kasvatukselliset ympäristömme on rakennettu ja näin määrännyt asemamme siinä.  Laadukkaasti toteutettuna musiikkikasvatus voi tarjota sellaisia osallisuutta vahvistavia kokemuksia, joissa riippuvuus toisista onkin vahvuus ja joissa tunnustetaan erilaiset tavat kokea maailmaa ja osallistua siihen, omana ainutlaatuisena itsenä.

Pääkuva: Jessica Delp, Unsplash
Katja Sutelan kuva: Jaani Föhr
 

Last updated: 25.8.2020