Kasvatusta epävarmoja tulevaisuuksia varten: Inkluusio ja deliberaatio polarisaation aikakaudella

Henri Huttusen väitöstutkimus tarkastelee kasvatuksen, deliberatiivisen demokratian, affektiivisen polarisaation ja pitkän aikavälin tulevaisuuden suhdetta. Se sijoittuu kasvatusfilosofian alaan ja hyödyntää monitieteistä ja monimenetelmällistä tutkimusotetta selvittääkseen, voiko deliberatiivinen demokratiakasvatus edistää demokraattisten käytäntöjen ylläpitämistä poliittisen polarisaation lisääntyessä. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan empiirisin menetelmin marginalisoitujen ryhmien demokraattisen osallistumisen edellytyksiä ja kehitetään kuvausta pedagogisista käytännöistä, jotka soveltuvat demokratiakasvatukseen polarisoituneissa yhteiskunnissa ja luokkahuoneissa.

Väitöskirja koostuu kolmesta tieteellisestä artikkelista. Ensimmäinen artikkeli perustelee pitkän aikavälin etiikan näkökulmasta käsin, miksi affektiivisen polarisaation hillitsemisen tulisi olla yksi tärkeimmistä nykyajan yhteiskunnallisista tavoitteista. Artikkeli esittää deliberatiivista demokratiakasvatusta mahdolliseksi tavaksi edistää tätä ja osoittaa, että deliberatiiviseen demokratiaan sisältyvä periaatteellinen avoimuus on eduksi, kun pyritään välttämään tulevien sukupolvien vaihtoehtojen kaventumista. Toinen artikkeli esittelee Suomessa asuvien nuorten maahanmuuttajien kanssa toteutetun laadullisen haastattelututkimuksen tuloksia ja analysoi heidän osallistumisen kokemuksiaan. Artikkeli tunnistaa ilmiön, jonka se nimeää ”välittymisaukoksi” (eng. transmission gap), ja osoittaa sen rajoittavan virallisiin demokraattisiin prosesseihin sisällytettävien näkökulmien moninaisuutta. Kolmas artikkeli tarkastelee deliberatiivisen demokratian ja agonistisen pluralismin välistä debattia ja argumentoi pedagogisten lähestymistapojen puolesta, jotka yhdistävät molempien traditioiden näkemyksiä. Esimerkkeinä käytetään menetelmiä, jotka yhdistelevät tapaustutkimuksia, eettisiä skenaarioita ja roolipelipedagogiikkaa.

Väitöskirjan keskeiset johtopäätökset ovat, että sekä nykyhetken että tulevaisuuden näkökulmasta meidän tulisi turvata yhteiskunnallisen deliberaation jatkuvuus ja monipuolisuus sekä kehittää pedagogisia käytäntöjä, jotka soveltuvat paremmin luokkahuoneisiin, joita leimaavat voimakkaat poliittiset tunteet, taustojen moninaisuus ja lisääntynyt haavoittuvuus. Samalla väitöskirja korostaa, etteivät kasvatus ja koulutus yksin voi ratkaista poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, vaan niitä on täydennettävä laajemmilla institutionaalisilla ja poliittisilla toimilla.