Kirkkohautojen tutkimus kertoo entisajan elämästä Pohjois-Suomessa

Kirkkohautojen tutkimus kertoo entisajan elämästä Pohjois-Suomessa

Oulun yliopiston arkeologit ovat jo 1990-luvulta lähtien olleet kiinnostuneita Pohjois-Suomen kirkkojen lattioiden alaisista haudoista. Näissä haudoissa useat vainajat ovat muumioituneet, ja niiden arkut ja tekstiilit ovat erittäin hyvin säilyneet.

Keskiajalta lähtien oli yleistä, että ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat haudattiin kirkkojen lattioiden alle. Suomessa tämä perinne jatkui 1700-luvun lopulle saakka, jolloin se alkoi hiipua. Alettiin esittää kriittisiä näkökulmia, joiden mukaan hautaukset saattaisivat olla terveydellinen haitta. Kirkkojen alla alkoi myös tulla ahdasta, koska tapa oli levinnyt myös alempiin yhteiskuntaluokkiin. Hautaamistapa ei loppunut yhtäkkiä, vaan siihen tarvittiin 1822 annettu keisarillinen määräys.

Otolliset olosuhteet muumioitumiselle

Nykypäivän ihmiselle ajatus kirkon lattian alle hautaamisesta tuntuu vieraalta. 1800-luvulla kirjalliset lähteet ja tarinat pitivät pitkään yllä tietoa ja muistoa kirkkovainajien olemassaolosta ja hautaamisen tavasta. Muistoa välittivät vanhemmat sukupolvet kertoen nuoremmille tarinoita lapsuutensa mieleen painuneista kirkkokäynneistä. He muistavat istuneensa kirkonpenkissä kuvottavasta kalmanhajusta kärsien. Ikävää hajumaailmaa neutraloimaan käytettiin nenän edessä heiluteltavia yrteistä ja muista tuoksuvista kasveista koottuja kimppuja. 

Arkut vuorattiin oljilla, heinillä, rytin röyhyillä, tuohella, sammaleilla, varvuilla ja kuusenhavuilla. Kuva: Titta Kallio-Seppä

2010-luvulla oululaiset arkeologit ovat palanneet Pohjois-Suomen kirkkoihin, sillä huolen aiheena on ollut hautausten heikkenevä kunto. Kirkkohautausten hyvä säilyminen on ollut pääasiallisesti arktisen kylmän ja kuivan talvikauden ansioita. Hyvä tuuletus, sopiva kosteus ja talvien pakkaset vaikuttivat siihen, että vainajat muumioituivat ja hauta-asut ja arkut säilyivät.

1950–70-luvuilla tehtyjen remonttien seurauksena lattioiden alapuoliset olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet ja arkkujen hajoaminen on nopeutunut. Kirkko, tila ja muisti -projektin tavoitteena olikin selvittää arkkujen kuntoa ja lattioiden alaisia olosuhteita. 

Uutta tutkimustietoa kuvantamalla

Inventointien ohessa olemme päässeet myös tutkimaan arkkuja ja vainajia lähemmin. Tutkimusten tieteellisiä tuloksia on julkaistu viimeksi Historical Archaeology -julkaisun teemanumerossa 55(1), 2021. Teemanumeron johdannossa esittelemme Kirkko, tila ja muisti -hankkeen sekä yhteistyöprojektin ”New perspectives on childhood in Finland (1600–1900): Funerary attire as an indicator of status of children” tutkimukselliset tavoitteet. 

Tutkimusten kuluessa olemme voineet kuvantaa Oulun yliopistollisessa sairaalassa tietokonetomografialla kahdeksan arkkua. TT-kuvantamisella olemme saaneet arkuista kolmiulotteista kuvaa, joista arkkuja on mahdollista tarkastella niin poikkileikkeistä kuin poistaen eri tiheyden aineita. Näin ollen esimerkiksi voimme tarkastella vain tekstiileitä, arkkua, metallikoristeita tai luita. Kuvantaminen on mahdollistanut arkkujen tutkimuksen niitä avaamatta.

Lapsen arkussa oli mukana puunukke. Oikeanpuoleinen on TT-kuvaa.

Arkkujen sisustuksen tutkiminen on tuonut uutta tietoa siitä, mitä kasveja arkkuihin on laitettu ja minkälaisia tarkoituksia ja symbolisia merkityksiä näillä kasveilla on ollut. Osa kasveista on vahvan tuoksuisia tai antibakteerisia. Tällaiset kasvit ovat toisaalta erittäneet omaa tuoksuaan sekä hillinneet bakteeritoiminnasta tulevaa hajua. 

Pienet koristellut arkut

Kuvannettujen arkkujen joukossa on Keminmaan kirkon lattian alaisten neljän ennenaikaisesti syntyneen tai vauvana kuolleen lapsen arkut. Kuvien perusteella on ollut mahdollista määritellä lasten sukupuoli ja ikä muutaman viikon tarkkuudella. Lasten hauta-asujen ja arkun sisustuksen perusteella on ilmeistä, että lapsia on surtu. Heille on haluttu tehdä kauniit arkut ja pitsein koristellut vaatteet. 

Historialliset lähteet viittaavat siihen, että pienten lasten arkkujen tekstiileiden valmistuksesta on vastannut heidän naimaton naispuolinen kumminsa. Arkun on veistänyt miespuolinen kummi. Lapset ja nuoret eivät saaneet olla tekemisissä kuolleiden kanssa, ja muutenkin vainajan pesemisestä ja arkkuun asettamisesta vastasi kuolemaa pelkäämätön menopaussin ohittanut nainen.

Tornion kirkkoon haudatun Anna Catharina Björnin hautauksesta tehty rekonstruktio on esillä Tornionlaakson museon perusnäyttelyssä. Kuva: Titta Kallio-Seppä

1800-luvun lopulla Perämeren alueen muumioituneista kirkkovainajista kirjoiteltiin sanomalehdissä. Lehtiartikkelit kertoivat erityisesti Keminmaan kirkkoherra Rungiuksen (n. 1560–1629) muumioituneista jäännöksistä, jotka ovat kirkossa edelleen kesäaikaan kirkkovieraiden nähtävissä. Hänen arkkunsa on myös TT-kuvannettu. Viimeisen vuosikymmenen aikana hänen jäännöstensä tutkimus on tuottanut huomattavan määrän tietoa hänen elämästään. Hänen terveytensä, elämäntyylinsä ja hauta-asunsa kuvastavat hänen statustaan kirkkoherrana. 

Aikalaisiinsa verrattuna Rungius oli kirkkoherralle sopivalla tavalla raskasrakenteinen, ehkä jopa ylipainoinen, mihin viittaa hänen selkärangastaan löytynyt DISH-tilalle tyypillinen muutos. DISH (diffuusi idiopaattinen skeletaalinen hyperostoosi) luuduttaa tiettyjä pehmytkudoksia ja jäykistää esimerkiksi juuri selkärankaa. Isotooppitutkimusten perusteella hän lienee nauttinut proteiinipitoista ruokaa. 

Kemin seurakunta olikin kuuluisa runsaista riista-, kala- ja karjavarannoista. Huolimatta hänen virkakaudellaan toistuvista katovuosista kirkkoherran vauraus on tutkimusten perusteella ollut riittävä ylläpitämään raskasta ruokavaliota. Hänet oli haudattu valkoisessa hauta-asussa, ja valitut kankaat olivat kalliita ja hienolaatuisia. Hänen haudastaan on löydetty muun muassa jäännöksiä puuvillakankaasta, jota tuolloin vain varakkaimpien oli mahdollista hankkia.

Kärpäsiä, toukkia ja tekstiilejä

Kirkkohautojen tekstiilien erittäin hyvä säilyneisyys on helpottanut hauta-asujen tutkimista ja tulkintaa. Esimerkiksi myssyjen perusteella on helppo päätellä, onko vainaja mies vai nainen, tyttö vai poika, sillä eri sukupuolet käyttivät erilaisia myssyjä. Säilyneisyys on riippuvaista vainajan mätänemisprosessista, tekstiileiden ominaisuuksista ja hautauksen jälkeisestä hyönteisten ja jyrsijöiden toiminnasta arkuissa. Yleensä vain talvikuukausina kuolleet vainajat ovat muumioituneet. 

Vainajan kuoleman ajankohdan selvittämisessä on käytetty apuna hyönteisten, kuten kärpästen toukkien jäännöksiä, sillä hyönteisten lisääntyminen ja kehittyminen on suoraan yhteydessä ulkoilman lämpötiloihin ja vuodenaikoihin. Hyönteiset, kuten myös arkkuihin pesiä tekevät jyrsijät saattavat syödä tekstiileitä. Säilymiseen vaikuttaa myös tekstiilien kuitu; villa ja silkki säilyvät erityisesti maaperässä pellavaa ja puuvillaa paremmin. 

Kirkkovainajien tutkimus on antanut mahdollisuuden tulkita paikallisyhteisöjen hautaamisen tapoja ja yhteisön jäseniä monipuolisesti ja monitieteisesti. Tutkimuksissa on myös pohdittu eettisiä aspekteja, ja tutkimustuloksia on haluttu popularisoida. Tornionlaakson museon, Kemin historiallisen museon ja Pohjois-Pohjanmaan museon kanssa yhteistyössä tuotetut neljä näyttelyä toivat vuosina 2019 ja 2020 paikallisista lähtökohdista esille kirkkoon hautaamisen tapaa, arkeologisia hautalöytöjä ja monitieteisiä tutkimusmenetelmiä.

Historical Archaeology -julkaisun teemanumero Historical Burials in Europe: Natural Mummification, Burial Customs, and Ethical Challenges vol 55(1), 2021 sisältää seuraavat Oulun yliopiston arkeologian tutkijoiden kirjoittamat vapaasti luettavissa olevat artikkelit:

1.    Sanna Lipkin & Titta-Kallio Seppä: Introduction. Studying Under-Church-Floor Burials in Finland: Challenges in Stewarding the Past for the Future.  

2.    Sanna Lipkin, Sirpa Niinimäki, Saara Tuovinen, Erika Ruhl, Heli Maijanen, Jaakko Niinimäki, Juho-Antti Junno: Newborns, Infants, and Adolescents in Post-Medieval Northern Finland: A Case Study from Keminmaa. 

3.    Sanna Lipkin, Erika Ruhl, Krista Vajanto, Annemari Tranberg & Jenni Suomela: Textiles: Decay and Preservation in the 17th–19th century Burials in Finland.

4.    Tiina Väre, Sanna Lipkin, Jenni Suomela & Krista Vajanto: Nikolaus Rungius: Lifestyle and Status of an Early 17th Century Northern Finnish Vicar. 

5.    Titta Kallio-Seppä & Annemari Tranberg: The Materiality of Odors: Experiencing Church Burials and the Urban Environment in Early Modern Northern Sweden. 

 

 

Last updated: 11.5.2021