Muinaisen poronhoidon jäljillä

Muinaisen poronhoidon jäljillä

Poronhoito on nykyään suurten muutospaineiden kohteena ilmastonmuutoksen, kilpailevien maankäytön muotojen, teknologian kehityksen ja yhteiskunnallisten muutosten vuoksi. Poronhoidon tavat ja painopisteet ovat muuttuneet 1900- ja 2000-lukujen kuluessa esimerkiksi lihantuotannon noustessa poronhoidon keskiöön ja porotilamatkailun yleistyessä. Mutta milloin poronhoito alkoi ja millaisia muutoksia sen tavoissa on tapahtunut vuosisatojen kuluessa? Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia ennen kaikkea arkeologisen tutkimuksen avulla, sillä historiallisia lähteitä on poronhoidon alkuvaiheiden ajoilta olemassa vain vähän.

Syksyllä 2017 Oulun yliopistossa käynnistyi Suomen Akatemian ja Euroopan tutkimusneuvoston rahoittama Domestication in Action -hanke, jossa tutkitaan poronhoidon alkua ja kehitystä monitieteisen tutkimuksen keinoin. Hankkeessa keskitytään pääasiassa saamelaisten poronhoitoon pohjoisessa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa noin 800-luvulta 1600-luvulle saakka arkeologisin menetelmin ja hyödynnetään nykyisten poronhoitajien näkemyksiä. 

Poronhoidon kehitys 800–1600-luvuilla

Villipeuraa on esiintynyt ja metsästetty jo jääkauden aikana. Mannerjäätikön väistyessä runsaat 10 000 vuotta sitten villipeura levisi myös Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan. Villipeuraa metsästettiin halki esihistorian, ja sen metsästys jatkui poronhoidon rinnalla pitkään.

Poronhoidon alkuvaiheita on tutkittu usein tarkastelemalla muinaisten poronhoitajien asuinpaikkoja. Ensimmäisiä poronhoitajien asuinpaikoiksi tulkittuja paikkoja ovat niin sanotut stallo-asuinpaikat Ruotsin ja Norjan tunturialueilla sekä neliönmuotoiset liesilatomukset, joita tunnetaan Suomestakin. Nämä kohdetyypit ajoittuvat karkeasti 800–1300-luvuille. Nämä asuinpaikat soveltuvat sekä metsästykseen että poronhoitoon ja niiden arvellaan kuuluneen metsästystä ja pienimuotoista poronhoitoa harjoittaneille ihmisille. 

1400-luvulta alkaen asutuksen kuva muuttui, kun niin sanotut permikkäliedet yleistyvät. Ne ovat sijoittuneet hajanaisemmin maisemaan erilaisiin ympäristöihin, pääasiassa tunturiin, ja niiden arvellaan olevan liikkuvaa poropaimentolaisuutta harjoittaneiden ihmisten asuinpaikkoja. Myös poron luulöytöjen muinais-DNA:n tutkimus kertoo siitä, että poronhoidossa tapahtui mullistus 1400- ja 1600-lukujen välillä. Tällä aikavälillä arkeologisiin aineistoihin ilmestyvät sellaiset geneettiset linjat, jotka tunnetaan myös nykyisistä poroista. Poronhoidon kehittyessä liikkuvaksi paimentolaisuudeksi ja porojen määrän kasvaessa etenkin tunturisaamelaisten keskuudessa nämä geneettiset linjat syrjäyttivät muut.

Poronhoidon tavat menneisyydessä: lisäruokinta

Porojen ruokinta on yleistynyt 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun aikana Suomessa alkaen eteläisemmistä paliskunnista. Ruokinnan yleistymiseen on etenkin 2000-luvulla vaikuttanut sekä ilmastonmuutos että muut maankäyttöpaineet. Tiedetään, että aiemmin, 1900-luvun alkupuoliskolla poroja ei ruokittu säännöllisesti, mutta niille annettiin talvella lisäruokaa, esimerkiksi jäkälää, heinää ja kerppuja silloin kun jäkälän kaivaminen oli lumiolosuhteiden vuoksi vaikeaa talvella. 

Mutta kuinka kauas menneisyyteen porojen lisäruokinta ulottuu? Tähän kysymykseen voidaan vastata luulöytöjen stabiili-isotooppianalyysin avulla. Tiettyjen alkuaineiden stabiili-isotooppipitoisuudet luukudoksessa heijastavat eläimen elämän aikaista ympäristöä ja ruokavaliota. Porolle tyypilliseen luukudoksen stabiili-isotooppikoostumukseen vaikuttaa jäkälän huomattava rooli ruokavaliossa. 

Arkeologisten luunäytteiden stabiili-isotooppikoostumuksen tutkimus osoittaa, että porot saivat talvista lisäruokaa, esimerkiksi lehtikerppuja tai heinää paikoitellen jo 1200-luvulla. Kyseessä voisi olla esimerkiksi samanlainen vaikeiden talvien lisäruokinta, josta on tietoa 1900-luvun alkupuoliskolta. Kyse voi olla myös ajokkaiden taamomiseen eli kesyttämiseen liittyvästä ruokinnasta.

Ajokkaiden käyttö ennen ja nyt

Toinen poronhoidon tapa, jota olemme tutkineet arkeologisesti, on ajoon käytettyjen porojen eli ajokkaiden käyttö. Ajokkaiden käyttö oli tavallista 1900-luvun alkupuolen poronhoidossa, jossa ajokkaita käytettiin jutaamis- eli vaellusmatkoilla ja erilaisissa poronhoidon askareissa kuljettamassa ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Ajokkaiden käyttö oli lähellä loppua 1900-luvun puolivälissä teiden, hevosten ja moottoriajoneuvojen korvattua ajokkaat monissa perinteisissä tehtävissä. Nykyään ajokkaita kuitenkin koulutetaan turismin ja kilpaporotoiminnan tarpeisiin.

Ajokkaiden käyttöä kuvataan myös useissa varhaisissa historiallisissa lähteissä. On arveltu, että ajokkaiden käyttö olisi ollut tärkeää jo varhaisimmassa poronhoidossa. Arkeologit voivat tutkia ajokkaiden käyttöä sellaisten merkkien kautta, joita työskenteleminen jättää poron luurankoon. Samoin kuin ihmishuippu-urheilijoilla, ajokkailla tiettyjen lihasten käyttö vaikuttaa luuvarsien paksuuteen ja lihasten kiinnittymiskohtien muotoon. Ajokkaiden luurankoon muodostuu myös rasitukseen ja kulumiseen liittyviä nivelmuutoksia. 

Arkeologisten luuaineistojen tutkimus osoittaa, että ajokkaita käytettiin Suomen Lapissa viimeistään 1300-luvulla. Arkeologiset eläinluuaineistot kertovat myös siitä, että ajokkaiden käyttö oli Suomen Lapissa 1300–1600-luvuilla osa pienimuotoista poronhoitoa, jonka rinnalla harjoitettiin metsästystä ja kalastusta. 

Arkeologisen tutkimuksen avulla saadaan siis uutta tietoa muinaisen poronhoidon kehityksestä ja tavoista. Poronhoidon käytännöt ovat aina olleet muuttuvia ja poronhoitajat ovat sopeutuneet ympäröivän luonnon ja yhteiskunnan asettamiin haasteisiin. Joillakin poronhoidon tavoilla, esimerkiksi lisäruokinnalla ja ajokkaiden käytöllä, on monisatavuotiset perinteet. Vaikka näiden perinteiden yksityiskohdat ja merkitykset ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, ne ovat yhä tärkeitä nykyisille poronhoitajille, jotka jatkavat ja muokkaavat niitä edelleen.

Last updated: 27.4.2021