Patsas Tornio-Haaparanta rajalla

”Rajattomasta” raja-alueesta rajoituksiin

Suomi sulki kaikki valtioiden väliset rajansa maaliskuun 19. päivä koronaviruspandemian aiheuttaman ihmisten henkeä ja terveyttä uhkaavan vakavan vaaran vuoksi. Suomen ja Ruotsin välisen rajan sulkemista voidaan pitää historiallisena tapahtumana. Kuten vanhempi suomalainen herrasmies totesi minulle toukokuussa Tornion ja Haaparannan yhteisellä Victoriantorilla: ”Eihän tällaista ollut edes sota-aikana”. Suomen ja Ruotsin raja-alueella on vuosisatoja pitkä yhteinen kulttuurihistoria ja aluetta on luonnehtinut avoimuus, vapaa liikkuvuus ja päivittäinen kanssakäyminen. Sotienkaan aikaan raja ei ole ollut täysin ”kiinni”, vaikka ihmisten ja tavaroiden liikkumista onkin rajoitettu. Myös Suomen ja Ruotsin rajakuntien yhteistyöllä on vuosikymmeniä pitkät perinteet, mistä Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunki yhteisine palveluineen ja infrastruktuureineen on tunnetuin esimerkki. Kaupungit ovat rakentaneet rajan päälle ja sen välittömään läheisyyteen yhteistä keskusta-aluetta, joka on symboloinut sitä, miten raja on positiivisella tavalla yhtä aikaa näkymätön ja näkyvä. Tätä historiaa vasten Tornion ja Haaparannan yhteiselle Rajalla-alueelle sijoitetut metalliaidat ja ihmisten rajanylisen liikkumisen pysäyttäminen tuntui melkeinpä epätodelliselta. Rajaliikenteen muutoksen mittakaavaa kuvaa hyvin se, kuinka helmikuussa rajanylityksiä tehtiin henkilö- tai pakettiautoilla Torniossa Väyläviraston mukaan 356 142 kpl, kun huhtikuussa sama luku oli 24 045 kpl.

Viime syksynä valmistuneen väitöskirjani tutkimuksellisena näkökulmana oli, kuinka paikallinen ja alueellinen rajayhteistyö on suhteutunut Suomen valtion aluepolitiikkaan. Tarkastelu käsitti ajanjakson Suomen itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta nykyhetkiin asti. Tutkimukseni osoitti, että kansallisella tasolla rajayhteistyö ja rajat ylittävä alueellistuminen nähdään usein toissijaisena suhteessa valtiovetoiseen (alue)politiikkaan ja intresseihin, huolimatta siitä, että alueellisella tasolla kehittämisen ensisijainen toimintaympäristö voi olla nimenomaan valtioiden rajat ylittävä. Viime kuukausien tapahtumat ovatkin voimakkaasti vahvistaneet tätä argumenttia.

Olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 60 tutkimushaastattelua Tornio-Haaparannan sekä niiden lähikuntien alueella. Erityisesti kunnallisten viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden keskuudessa elää hyvin vahvana narratiivi siitä, kuinka Helsingissä ja Tukholmassa ei ymmärretä alueen yhtenäisyyttä ihmisten ja yritysten jokapäiväisen toiminnan näkökulmasta. Narratiivin juuret ovat jo Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajalla, jolloin paikalliset toimijat ajoivat painokkaasti rajaesteiden purkamista. Vaikka väitöskirjan dokumenttiaineisto osoittaa, että ministeriövetoisella pohjoismaisella yhteistyöllä on ollut merkittävä vaikutus myös Suomen ja Ruotsin raja-alueen kehittymisessä – esimerkkinä passivapauden käyttöönotto 1957 – paikalliset toimijat turhautuvat usein siihen, etteivät valtiohallinnon sanat ja teot heidän mukaansa kohtaa. Yleisellä tasolla käytävä keskustelu rajayhteistyöstä ja rajat ylittävän alueellistumisen merkityksestä on heidän mukaansa positiivista ja kannustavaa, mutta se ei kuitenkaan näy konkreettisessa päätöksenteossa.

Sisäministeri Maria Ohisalo vieraili Torniossa tapaamassa rajavartioita toukokuun alussa. Vierailu tapahtui heti sen jälkeen kun Helsingin Sanomat oli nostanut julkisuuteen tiedon siitä, ettei suomalaisia voi estää poistumasta maasta, koska se on kansalaisten perustuslaillinen oikeus (§ 9). Tieto oikeuksista aiheutti rajanylitysten moninkertaistumisen ja autojonojen kertymisen erityisesti Tornion rajanylitysasemalle. Sisäministeri vetosi tuolloin Iltalehdelle antamassaan videohaastattelussa suomalaisten moraaliin esittäen toivomuksen siitä, etteivät he ylittäisi rajaa turhaan ja vaarantaisi näin Suomen terveydenhuollon kantokykyä. Lausunnon keskeinen viesti oli tärkeä. Ruotsin koronatilanne on ollut koko ajan Suomea selkeästi huonompi ja mediassa on puhuttu paljon rajanylitysten motiiveista kuten ”nuuskarallin” osuudesta. Ministerin sanavalinta oli kuitenkin mielestäni huono. Monien itsensä ensisijaisesti tornionlaaksolaisiksi identifioivien ihmisten mielestä rajan sulkeminen on tuntunut epäoikeudenmukaiselta ja luonnottomalta. Tätä kokemuspintaa on tärkeä myös peilata siihen koettuun alueelliseen vastakkainasetteluun, mitä raja-alueen ja keskushallintojen välillä on jo vuosikymmenten ajan esiintynyt.

Suomen ja Ruotsin raja-alueella ihmisten jokapäiväinen arki on kietoutunut rajan molemmin puolin – oli kyse sitten asumisesta, työpaikoista, koulunkäynnistä, päivittäisestä asioinnista tai perheen ja ystävien tapaamisesta. Myös alueen elinkeinoelämä on hyvin riippuvainen molemminpuolin rajaa tulevasta asiakaskunnasta ja esimerkiksi matkailupuolella palvelukokonaisuudet kootaan yrityksiltä kummastakin maasta. Koronapandemian aikainen rajapolitiikka ja liikkumisen rajoittaminen on tuonut näkyväksi sen, kuinka riippuvainen Pohjois-Ruotsi on esimerkiksi suomalaisista sosiaali- ja terveysalan työntekijöistä. Kunnallinen yhteistyöorganisaatio Tornionlaakson Neuvosto onkin ilmoittanut suunnittelevansa pilottihanketta, jossa selvitetään mahdollisuutta myöntää Tornionlaakson kunnille (sisältäen myös Pohjois-Norjan kunnat) erityisaseman, mikä takaisi alueen toimintakyvyn ja rajanylitysten säilymisen myös kriisitilanteissa. Yle uutisoikin viikko sitten, että ulkoministeri Pekka Haavisto suhtautuu ideaan positiivisesti ja alueellisten säädösten laillisuutta selvitetään. Ristiriitaista ja sekavaakin tilannetta kuvaa kuitenkin se, että samana päivänä sosiaali- ja terveysministeriöstä ilmoitettiin, että riskimaista Suomeen palaavat tullaan määräämään hallintopäätöksellä 14 vrk pakkokaranteeniin. Vaikka tällä hetkellä näyttää siltä, ettei länsirajan omaehtoiseen karanteenisuositukseen olisi tulossa muutoksia, on epäselvä tilanne ehtinyt aiheuttaa huolta erityisesti rajan yli työssäkäyvien keskuudessa.

Koronakevään tapahtumat ja valtioiden vetäytyminen nopeasti omiin ”lock down”- kupliinsa toi esille valtioinstituution ja valtion territoriota määrittävien fyysisten rajaviivojen roolin yhteiskunnassamme. Valtioiden ”sisäänpäin kääntyneisyys” on nostanut esille kysymyksen luottamuksesta ja solidaarisuudesta niin Pohjoismaiden kuin Euroopan unioninkin tasolla. Pohjoismaisesta näkökulmasta Ruotsin globaalissakin mittakaavassa täysin poikkeava koronastrategia on tuonut tilanteeseen täysin oman ulottuvuuden. Kun muut Pohjoismaat alkoivat avata rajoja ”toisilleen” kesä-heinäkuussa, Ruotsi jäi korkeiden tartuntalukujensa vuoksi näiden matkustusrajoitusten purkamisten ulkopuolelle. 

Juuri valtioiden erilaiset koronastrategiat ovat haastaneet rajatylittäviä luottamussuhteita niin paikallisella kuin valtiohallinnonkin tasolla – ei välttämättä niinkään se, että kriisin keskellä rajat laitettiin kiinni. Luottamussuhteet eivät ole nollasummapeliä eli että yhteistyötä ajaisivat joko toimijoiden omat intressit tai yhteisen hyvän tavoittelu. Joissain tilanteissa luottamussuhteet voivat rakentua myös toimijoiden (esim. valtiot, kunnat, yritykset) omien intressien tavoitteluun, mutta silloin se tehdään ikään kuin yhteisellä sopimuksella ja siten, että osapuolet kokevat hyötyvänsä tilanteesta tasapuolisesti. Nyt epätasapainoiset liikkumisoikeudet ovat synnyttäneet epäluottamusta ruotsalaisten keskuudessa niin rajakunnissa kuin muuallakin maassa. Tilanteen negatiivista vaikutusta ei tule väheksyä; esimerkiksi Tornionlaakson yhtenäisyys perustuu juuri vapaaseen ja avoimeen päivittäiseen kanssakäymiseen, mikä puolestaan ylläpitää ja vahvistaa ihmisten välisiä luottamussuhteita. 

Länsirajan ja erityisesti Tornio-Haaparannan tilanteessa on vahva aluepoliittinen ulottuvuus. Pohjoiset raja-alueet ovat harvaanasuttuja ja kärsivät suurista aluekehityksen haasteista. Näihin haasteisiin ja toimintaympäristön muutoksiin on kuitenkin vuosikymmenten ajan pitkäjänteisesti pyritty vastaamaan rajat ylittävällä yhteistyöllä ja yhteisen markkina-alueen rakentamisella. Työ tukee Euroopan unionin koheesiopolitiikan tavoitteita ja raja-alueen kunnat ja toimijat ovatkin saaneet EU:n aluekehitysrahoitusta erilaisiin kehittämis- ja infrahankkeisiin. Esimerkiksi Tornion ja Haaparannan yhteisen keskusta-alueen suunnittelu ja rakentaminen on aloitettu heti Suomen ja Ruotsin liityttyä unioniin. Toisin sanoen alueellista resilienssiä eli alueiden kykyä vastata toimintaympäristön muutoksiin on rakennettu nimenomaan rajanylisesti. Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, että rajat ylittävä alueellinen resilienssi on monella tapaa haavoittuvaista, varsinkin kun tarkastellaan harvaanasuttuja ja aluekehitysindikaattoreiltaan heikkoja alueita kuten Tornionlaakso. Paikallisten ja alueellisten toimijoiden näkökulmasta rajat ylittävä kehittämistyö menettää merkityksensä, mikäli se nähdään valtiohallinnon näkökulmasta toissijaisena. 

Koronakriisin hallinta on ollut ja on edelleen valtava ponnistus valtionhallinnoltamme. Hallituksen ensisijainen prioriteetti on ollut ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin suojeleminen, kuitenkin niin, että yhteiskunnan taloudellinen toimintakykyisyys pystyttäisiin säilyttämään. Tätä toimintakykyisyyttä on tärkeää tarkastella alueellisestikin, myös valtioiden rajat ylittäen.

Last updated: 18.8.2020