Tuttu ja tuntematon vaarini

Olen kirjoittanut ja puhunut viimeisten viiden vuoden aikana todella paljon vaaristani. Ei siinä ehkä muuten olisi mitään outoa, mutta minä en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä.

Aloin lukea Iijoki-sarjaa ja pitää aiheesta blogia kesällä 2014, kun olin 21-vuotias. Yllätyin siitä, kuinka paljon projektini herätti kiinnostusta. Olinhan toki jo aiemminkin oppinut tietämään, että Kalle Päätalo on itseäni vanhempien suomalaisten keskuudessa käytännössä kaikille tuttu nimi, mutta silti, ihmiset ihan oikeasti jaksavat lukea kirjoituksia siitä, kun minä luen Iijoki-sarjaa…? Vau!

Niin toimittajat kuin tuttavatkin ovat vuosien varrella kyselleet oikeasta Päätalosta. Minkälainen ihminen ja erityisesti isoisä Kalle oli oikeasti? Kysymykset saavat minut hieman kiemurtelemaan. Niin, vaari kuoli vuonna 2000, kun olin kahdeksan. Muistikuvani ovat sataprosenttisesti pikkulapsen perspektiivistä havainnoituja: muistan mummolan pakastimessa meitä aina odottaneet jäätelöpuikot, vaarin vapisevat, ryppyiset kädet ja joitakin yhteisiä leikkejä. Ja siinä se.

En osannut pienenä ikinä tietenkään ajatella, että vaari oli kuuluisa henkilö, josta muut tulisivat kyselemään minulta paljon. Vaarin hautajaiset muistan kyllä hyvin, mutta ei niitäkään osannut pitää mitenkään erityisinä tuolloin: eikö kaikkien isovanhempien hautajaisista olekaan kuvia iltapäivälehtien kansissa?

Olisi hienoa, jos minulla olisi enemmän yhteisiä muistoja vaarin kanssa vietetyistä hetkistä, mutta tämä kuuluu niihin asioihin, joiden jossittelu ei auta yhtään mitään. Minä ja veljeni sekä serkkumme olemme kuitenkin saaneet tilalle jotain ainutlaatuista: 26 osaa Iijoki-sarjaa, jossa vaari paljastaa rehellisen kerronnan kautta paljon omasta itsestään. Paljon otsikoita keränneiden naisseikkailujen ja muiden sekoilujen lisäksi Iijoki-sarja on paljon muutakin: erityisesti se on mielestäni lohdullinen taputus selälle. Ei kukaan meistä ole täydellinen, eikä vastoinkäymisten kannata antaa lannistaa.

Tämä epätäydellisyyden viesti on yksi keskeisimmistä syistä sille, miksi Päätalo kiinnostaa yhä niin paljon, että minuakin pyydettiin kirjoittamaan tämä teksti. Ehkä nykyäänkin on täydellisten Instagram-kuvavirtojen ihannoinnin yhteydessä tilaa myös niille, jotka sanovat rehdisti, että eivät asiat aina ihan putkeen mene.

Haluan antaa vielä rehellisen lukuvinkin. Jos puhun aivan totta, Iijoki-sarja ei ole kaikkia varten. Se on pitkä, yksityiskohtainen ja haastava luku-urakka: kirjasarjojen maraton. Aloittelevan harrastajan kannattaa ehkä kokeilla ensin viisiosaista Koillismaa-sarjaa, jonka luin itse kesällä. Selkosten maailmasta kertovassa kirjassa on ihanan epätäydellisiä hahmoja ja erinomaista kerrontaa siitä, miten maailma muuttui 1900-luvun aikana. Luin kaikki kirjat muutamassa viikossa. En edes muista, milloin olisin viimeksi innostunut lukukokemuksesta vastaavalla tavalla.

Toivon, että muuttuvassa maailmassa on tilaa kärsivällisyyttä ja syventymistä vaativille mölläreille vielä ainakin seuraavat sata vuotta. Vaikka en osaakaan kertoa juuri muistoja vaaristani, olen kuitenkin hänen persoonallisesta ja sinnikkäästä työstään aidon ylpeä.

Vilja Päätalo

Kotialbumin vanhassa valokuvassa mukana myös veljeni Otso.

Vilja Päätalon uusi blogi on osoitteessa www.paatalo2019.com.