Mitä jää digitaalisuudesta, kun korona hellittää?

Vaikka korona ja tsunami ovat molemmat kovin epämieluisia ilmiöitä, niiden vertaamisessa keskenään on itua. Tsunamin vetäydyttyä alkaa vasta valjeta, millaisia haasteita on edessä jälleenrakentamisen, korjaamisen ja arkeen palaamisen osalta. Sama koskee koronakriisiä. Kohta olemme pisteessä, jossa jälleenrakentamiselle on tarve ja tilaus. Erityisesti tilausta on oppimisessa ja koulutuksessa ja siihen digitalisaatio tarjoaa nyt työkaluja.

Moni pohtii juuri nyt sitä, millaiseen tilaan palaamme etäoppimisen suhteen, kun korona vetäytyy keskuudestamme. Kuinka paljon etäopetuksesta ja digikursseista jää elämään tällaisenaan? Kuinka paljon tasapaino siirtyy takaisin kohti lähiopetusta ja henkilökohtaisempaa ohjaamista? Entä miten tämä vaikuttaa koulutukseen, opiskeluun ja sen toteutukseen ylipäätään, tilojen käyttöön, rahoitukseen – oikeastaan kaikkeen koulutuksessa. Jos muutos ja ero entiseen on radikaali, mitä se tarkoittaa oman, tiimini ja tutkinto-ohjelmien kannalta? Tärkeintä olisi minusta kysyä, mitä haluamme muutoksen tarkoittavan ja mihin viemme oppimista.

Asiaa voi lähestyä liukukytkinanalogialla vaikkapa niin, että toisessa ääriasennossa kytkin on asennossa, jossa kaikki tapahtuu kontaktiopetuksena – toisessa asennossa kytkin näyttää täysin ajasta ja paikasta riippumattomalta digioppimiselta. Sille välille mahtuu erilaisia yhdistelmiä etätyökalujen ja digityökalujen käytöstä. Hybridioppimisen termiä lienee viljelty paljon. Se, mihin kohti liukukytkin asettuu tai halutaan asettaa, määrittelee paljon oppimisen toimintatapoja. Moni hahmottaa hyvin nuo ääripäät, mutta välimaastosta sopivan, tehokkaan ja kannattavan kohdan löytyminen näyttääkin yllättävän haastavalta. Jossain kohti mentäessä lähemmäs täysin digitalisoitua ympäristöä toiminta muuttuu totutusta isosti. Esimerkiksi sisältöjen pitää saavuttaa yhä kasvavat määrät oppijoita, sisältöjen tuottamiseen tarvitaan opettajan sijaan tiimi osaajia ja salien sijaan pitääkin miettiä oppimisalustoja sekä sovelluksia.

Kun riittävän moni noista asioista muuttuu, tulee vastaan kynnys, jonka jälkeen muutoksilla on suurempia vaikutuksia kuin pelkästään työkalujen valinta. Työjako eri yliopistojen välillä sisällön tuotannossa nousee mielenkiintoiseksi kysymykseksi, eli kuka tekeekin laajat peruskurssit, joita on turha tehdä erikseen jokaisessa organisaatiossa. Rahoituksen ohjaava vaikutus voi joko tukea tai estää järkevää kehitystä ja tasapainon löytymistä. Valinnat työkaluista ja niiden yhteensopivuudesta nousee kansalliseksi kysymykseksi. Opettajien ja opiskelijoiden vuorovaikutus, uusien työkalujen kuormittavat vaikutukset, pedagogiset tekijät ja saavutettavuus nousevat toisenlaiseen asemaan kuin aiemmin.

Emme vielä elä tilannetta, jossa koronakriisi olisi vetäytynyt keskuudestamme. Emme vielä näe kaikkea sitä, mihin tilanne on jo vaikuttanut. Emme kenties tunnista kaikkia liukukytkimiä, joiden suhteen tasapainoa pitää säätää kohdilleen. Se, mitä voimme nyt tehdä, on varautua toimimaan nopeasti ja notkeasti, mieluiten ottaen aloite itselle eikä sopeutumalla pakon edessä.

Onneksemme digitaalisuuden osalta olemme laittaneet sopivasti jalkojamme ovenrakoihin. Meillä on sisäisesti erilaisia tiimejä pohtimassa esimerkiksi digipedagogiikan käytännön kysymysten taklaamista ja omaa pitkän aikajänteen tahtotilaa.

Tahtotilamme on selvä: Oulu on edelläkävijä digitaalisuudessa ja se koskee myös koulutusta. Kun korona hellittää, meillä on pelin tekemisen paikka.

Tapio Koivu
Oulun yliopiston koulutusrehtori