Tornionjokilaakson yhteistä, rajatonta kulttuuria kuvaa elävästi kohtaus 1950- ja 1960-luvuille sijoittuvasta näytelmästä Haaparannan Erkki. Tullimiehet pysäyttävät ruotsalaisen Erik “Maapu-Erkki” Innalan aavalla merellä tämän tullessa vene täynnä lohia Suomen Torniosta Ruotsin Haaparannan satamaan Nikkalassa.
- Nuo lohet sinä olet jopannut (salakuljettanut) Suomesta! tullimies sanoo, osoittaen veneen lastia.
- Näytä sinä minulle, mitkä niistä ovat suomalaisia ja mitkä ruotsalaisia lohia, Erik Innala vastaa tullimiehen syytökseen.
Tornionlaakso nousi jokineen meren pinnan alta nykyiseen kokonaisuuteensa noin tuhat vuotta sitten. Joen vesi ahtautui koskipaikoissa muodostaen kalasumppuja, joista siika lohi ja taimen yhä ovat taitavasti, kylän yhteisvoimin pyydettävissä niiden levähtäessä suuren joen kosken kuoppapaikoissa ja kivenkosteissa noustessaan pohjoista kohden lisääntymään. Ensin paikalle tultiin pohjoisesta sesonkiluontoisesti. Etelän suunnasta ei ensin tultu, se oli veden peitossa. Sittemmin alueelle tuli hämäläisiksi ja savolaisiksi kutsuttuja. Tänne olivat jo asettuneet kveenit. Saamelaiset saivat sitä myöten vetäytyä yhä ylemmäksi pohjoiseen pois valtaväestöksi laajentuvien tieltä.
Saamelaisen kulttuurin emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtola (Oulun yliopisto) on kertonut, että Tornion seudulta Muonioon saakka tornionlaaksolaisten ja saamelaisten kanssakäyminen ei kuitenkaan ollut vain brutaalia kolonialismia, vaan nämä ihmisryhmät ovat eläneet kohtuullisen keskinäisen kunnioituksen vallitessa. Jo tuolloin pitkään jatkuneen rinnakkainelon aikana oli opittu tuntemaan ja havaittu, että kanssakäyminen voikin olla molempia rikastuttavaa kaupan ja kulttuurin vaihtoa.
Ruotsin Sigtunan ja Gotlannin seuduilta tuli uudisasutusta verottomuuden kannustamina 1200-luvulla. Heitä myöten tieto raudan jalostuksen mahdollisuuksista kiiri alan alankomaalaisille osaajille. Ruotsia puhuva ei pitkään aikaan ymmärtänyt, mille nuo nauravat. Siispä hän otti käyttöön käskyttämisen ja huomasi, että nämähän tottelevat. Savolainen päätteli, etteivät nuo hoksaa edes suuttua.
Kielet alkoivat sekoittua hankautumalla toisiinsa kuin jokiveneet yhteisillä pyyntipaikoilla. Lyönnin sijaan yhteinen huumori pilkahteli - ensin kenties hetkellisesti - kuitenkin pilkahteli. Huumorin löytyminen ja sen viljely saivat aikaan sen kerrostumisen yhteiseen kieleen - Ruotsin puolella meänkieleen ja Suomen puolella sen läheiseen sukulaiseen, tornionjokilaakson murteeseen. Rajan tultua Tornionjokeen (sekä Muonionjokeen) Suomen ja Ruotsin väliin vain parisataa vuotta sitten - vuonna 1810 - se ei ensimmäiseen sataan vuoteen paljoa näkynyt. Vaikka suvut, kalastukset, seurakunnat, viljelykset ja muu olivat jakautuneet kahteen maahan, arki saatiin toimimaan yhdessä.
Tavallisina jatkuvat sukulaissuhteet yli rajan auttoivat sopeutumaan muutoksiin. Kieli, huumori ja elämäntapa jatkuivat kahdesssa maassa yhteisinä, koska oltiin jokapäiväisissä, kirjaimellisesti elimellisissä kosketuksissa. Muutoksia alkoi näkyä tiedotusvälineiden, ensin erityisesti radion vaikutuksesta. Itä-länsisuunnasta katseet alkoivat kääntyä pohjoisesta etelään, pääkaupunkeihin Helsinkiin ja Tukholmaan. Päivittäiset venematkat Väylän vastarannalle harventuivat.
Elintasojen repeäminen sai naimaikäisiä naisia emännöimään ruotsalaisperheitä. Yksinjääneet nuoret suomalaismiehet saivat puolestaan naapurimaasta hyväpalkkaisia töitä, jotka mahdollistivat asumisen kotimaassa. Naistyhjiö kotona täyttyi muualta Suomesta muuttaneista. Silloisen köyhän muun Suomen silmissä alue oli vauras. Ruotsalaisperheen suomalaislähtöinen äiti on taannut yhteisen kielen säilymisen sukupolvelta toiselle ainakin puhuttuna kielenä. Suhteellisen kokonaisena maakuntana kahdessa maassa Tornionlaakson ovat pitäneet sukulaisuussuhteet.
Elintasojen tasoittumisen myötä tämä saattaa nyt olla muutoksessa. Sanan salakuljetus paikallinen vastine joppaus tulee ruotsin sanasta jobba; tehdä työtä. Osan väestöstä ollessa syvästi uskonnollista saattoi kuulla:
- Joppaus! Eihän se etes haise synnile!
Vaikka tornionlaaksolaiset ovat nähneet valtioiden välisen rajan huokoisena, heidän katsotaan olevan lakia kunnioittavia ja yhteiskuntaa rakentavasti tukevia kansalaisia. Loppukesästä tänä vuonna (2025) vietettiin Ruotsin Norrbottenin taannoisen maaherran ja Suomen ystävän Ragnar Lassinantin 110-vuotisjuhlia. Hänen lausumansa elää edelleen ihmisten suussa:
- Jumala ei luonut rajaa, ja laitkin ovat ihmisten säätämiä.
Jokilaakson voimakaspiirteisen maiseman merkitys yhteiselle identiteetille on ilmeinen. Vaarojen reunustama suuri joki antaa sielunmaiseman Väylän molemmin puolin, vaikka muutettaisiin opiskelemaan ja töihin muualle. Nyt yhä useampi palaa, koska tietää, mihin. Tiedonvälitys alueelta sinne, missä päätöksiä tehdään, on olematon. Tornionlaakson olosuhteita ei tunneta. On haluttukin elää rauhassa. Nyt seutu on valokeilassa - puolustautumiseen emomaita kohtaan ole tähän asti tarvinnut varautua.
Kun vuosikymmeniä sitten pohjoisen suuria jokia Suomessa ja Ruotsissa tammettiin maiden sähköntuotantoon, Tornionjoki säästyi. Maat eivät päässeet sopimukseen mm. Kukkolankosken padon sähköntuotannon hyödyn jakamisesta. Vaikka silloinen alueen kansanedustaja jylisi vuosittaisen kalasadonkorjuun Siikajuhlilla:
- Eihän se tämän Kukkolankosken patoaminen kaunis näky tule olemaan! Mutta kun se on tätä päivää!
Ruotsin Kukkolaforsenin ja vastarannan Suomen Kukkolankosken erityinen kalastuskulttuuri taitaa nyt lähiaikoina päästä Unescon aineettomien maailmanperintökohteiden listalle. Kehittymätön aluehallintoa koskeva lainsäädäntö on uhka, joka vielä ei kykene ottamaan suurissa ajankohtaisissa lupapäätöksissä riittävän laajaa ja kokonaisvaltaista selvitystä huomioon Tornionlaakson maisemaa uhkaavissa totalitaarisissa muutoksissa.
Se on mahdollistanut aivan liian suuren roolin lobbaaville konsulttiyrityksille, jotka esiintyvät asiantuntijaroolissa ja, joiden ei tarvitse kantaa vastuuta tornionlaaksolaisten tulevaisuudesta. Niiden yksipuolinen vaikuttaminen yleiseen mielipiteeseen, kuntien virkamiehiin ja luottamushenkilöihin, joiden asiantuntemus on riittämätön, on pohjoismaisen kehittyneen ja demokraattisen yhteiskunnan valossa noloa ja kiusallista.
Aluehallinnon todellisten asiantuntijoiden rooliksi ja tehtäväksi kylien kuulemistilaisuuksissa näyttää jäävän läsnäolo ja sanojensa varominen. Tyytyväinen ruususen uni tässä valmiiksi kansainvälisessä laaksossa on ohi. Lapin paikoin ylitsepursuavien matkailukohteiden asiakkaita on alkanut valua Tornionlaakson, mutta ei sen itsensä vuoksi. Tornionlaaksoa myydään samoilla villin harvaanasutun Lapin eksoottisilla mielikuvilla, poroilla ja huskeilla. Ne eivät ole totta eivätkä leimaudu tänne. Ne peittävät alleen todellisen tornionlaaksolaisen kulttuurin, joka on erilainen ja omanlaisensa arvokas.
Matkailun ammattitaitoon kuuluu maltti suunnitella ja toteuttaa Tornionlaakson matkailuelinkeino tutkittuun tietoon ja koulutukseen perustuen niin, että se palvelee yhtä lailla paikallista identiteettiä, kun esiin nousee alueen koko rikas perimä. On jo syntynyt valistunut tornionlaaksolainen sukupolvi, joka löytää ja osaa jalostaa tuotteita, joista paljon nähneet matkailijat kiinnostuvat ja ovat valmiita maksamaan niiden ansaitseman oikean hinnan. Tuotteet ovat korkeatasoisia, kun ne palvelevat paikallista juurevaa identiteettiä. Täällä elävän on voitava allekirjoittaa ne ja olla niistä ylpeä.
Kuten aina Tornionlaaksossa, kaikki tämä on tehtävä itse. Kukaan muu ei sitä osaa. Mutta valistunutta tukea ja vilpitöntä apua osataan ottaa vastaan. Edellä mainitun Ragnar Lassinantin ollessa Norrbottenin maaherran virassaan, hänelle soitti Suomen Pellon järvikylistä nainen:
- Kuule sie Raknari! Sie tiät nämät meän tiet. Olletikki tänä kevväinä net on niin kuopila, ettei kohta tohi polkupyörälä niitä mennä. Lähätä hyvä mies etes muutama lastipiilikuorma (kuorma-autollinen) tulheen sorraa.
- Oikein mieleläni autan sinua. Mutta ko mie olen täälä Ruottissa maaherrana, istun täälä Luulajassa. Minun kolleeka teän puolela Suomessa, maaherra Asko Oinas, istuu Rovaniemelä. Hän varmasti auttaa sinua. Soita hälle! Ragnar Lassinantti vastasi.
- En sunkhaan mie niin isole herrale tohi soittaa! tuli kipakka vastaus Suomesta.
*Blogauksessa lainattu Haaparannan Erkki on Hannu Alatalon käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä vuodelta 2016, jota esitettiin katuteatterina Tornion ja Haaparannan, Suomen ja Ruotsin yhteisellä Victorian rajatorilla.
Blogauksen kirjoittaja on Hannu Alatalo, suomentaja, näytelmäkirjailija ja kulttuurihistorioitsija. Kaikki hänen teoksensa kertovat Tornionlaakson kaupasta ja kulttuurista. Hän on myös jopparin poika sekä itsekin kauppias ja asuu Tornion Oravaisensaaressa. Alatalo on ollut mukana EU-rahoitteisen, Oulun yliopiston johtaman CROCUS-hankkeen työpajoissa antamassa paikallista näkökulmaa Tornionjokilaakson paikallislähtöisen ja kulttuuriehtoisen matkailuelinvoiman lisäämiseen.
Resilienssin jäljillä -blogissa keskustellaan resilienssin eli kriisinkestävyyden tutkimuksen, opetuksen ja kehittämisen ajankohtaisista teemoista ja syvennetään tietämystä globaalin muutoksen hallinnasta, ja kestävyyden viheliäisten ongelmien mahdollisista ratkaisuista. Kirjoittajina ovat alan tutkijat, asiantuntijat ja Oulun yliopiston FRONT PROFI7 -tutkimusohjelman yhteistyöverkostojen jäsenet.