Brexitistä tuli symboli maailmankuvien kamppailussa

Valmistauduin h-hetkeen kuin vaalivalvojaisiin konsanaan: television ääressä seuranani erään suomalaisen panimon kekseliäästi nimeämä virvoitusjuoma Bitter Brexit. Illasta tuli kuitenkin antikliimaksi sekä tapahtumien että televisiolähetyksen osalta.

Ei kajahdellut Big Ben. Pääministerin virka-asunnon seinään heijastettu kello tikitti aikansa loppuun ilman ilotulituksia, fanfaareja tai maanjäristyksiä. Ei tullut linjapuhettakaan, vaan Boriksen tekopositiivinen videoklippi keskiyöllä. Brysselissä Britannian lippu laskettiin alas vähäeleisesti. Jopa ”Got Brexit Done”-mukit, -pinssit ja -keittiöpyyhkeet myöhästyivät juhlahetkestä.

Ylen erikoislähetyksestä mieleen jäi lähinnä Helsingissä pubissa tehdyt haastattelut satunnaisilta vaikuttavien ihmisten kanssa. Oli mukana toki muutamia hyviä asiantuntijapuheenvuoroja, joissa onnistuttiin menemään triviaa pidemmälle.

Tässäkö se oli se tapahtuma, jota on toitotettu ja josta on riidelty kohta jo puoli vuosikymmentä?

Eri medioita ja reaaliaikaisia päivityksiä seuraamalla päivästä piirtyi kuitenkin toisenlainen kuva. Ne kertoivat tapahtumasta, joka oli monelle henkilökohtaisesti merkittävä.

Lincolnshiren kaupungissa, jossa 75,6 % äänesti eron puolesta, 76-vuotias Brian odotti kuumeisesti iltaa: ”Tuskin maltan odottaa EU:n ikeen alta pääsyä”. Philip Nottinghamista ja Lorraine Abderdeenista kokivat, että EU on aina sortanut ja kohdellut heitä epäreilusti. Hazel oli läpeensä kyllästynyt kaikkiin säädöksiin ja tuntemattomien käskytykseen: ”Ihmiset haluavat ottaa vallan takaisin omiin käsiinsä!”

Lincolnshireläisten juhlien vastapainoksi Oxfordin kunta nosti kaksitoistatähtisen Euroopan lipun protestiksi kaupungintalon katolle.

Toisesta mielipideleiristä kuului samanlaisia tunnevoimaisia reaktioita. Eräs tunsi ”sanoinkuvaamatonta surua ja vihaa”. Timin perhe ei kokenut olevansa ”enää oman maansa kansalaisia”. 18-vuotias Alexander sytytti kynttilän EU:n muistolle Newcastlessa.

Jäin miettimään, miltä tämän poliittisen jättiläisen kuristusote on tuntunut Brianin, Philipin ja Lorrainen kurkuilla? Mitä Timille, Alexanderille ja muille tapahtuisi seuraavana aamuna?

Reaktiot eivät jääneet katutasolle. Yksi Brexitin arkkitehdeistä Nigel Farage latasi itsestään kuvan Twitteriin nostelemassa juhlavasti tuoppia jo alkuillasta. Entinen investointipankkiiri elämöi, että “tavalliset kansalaiset ovat lyöneet eliitin”. Toisella kansan puolustajalla, Steve Bakerilla, oli samppanja jäissä.

Komission puheenjohtaja Ursula von den Leyen lausui, että vahvuus ei löydy ”loistavasta eristäytymisestä” viitaten Krimin sodan jälkeiseen Britanniaan 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. MEP Aileen McLeod puolestaan pyysi itkunsekaisesti EU:ta jättämään valot päälle Skotlantia varten viimeisenä työpäivänään. Näkyvä belgialainen ja eurooppalainen poliitikko Guy Verhofstadt ei malttanut olla twiittaamatta ikonisen Winston Churchillin Euroopan raunioilla 1946 lausuttua toivetta maailmasta, jossa ”jokainen kokisi olevansa yhtä paljon eurooppalainen kuin syntymämaansa kansalainen”.

Kölniläinen sanomalehti julkaisi etusivullaan käsinkirjoitetun rakkauskirjeen eroavalle kumppanille. Tunnettu brittiläistaustainen sotareportteri Roger Cohen kuvasi Brexitiä henkilökohtaisesti koskettavammaksi kuin mikään muu tarina 40 vuoden aikana: ”Tuntuu toivottomalta ja moraaliselta haaksirikolta, itseamputaatiolta…syntymämaastani tulee nyt kaikin tavoin köyhempi”.

Brexit ei ole ollut mikään tavallinen uutistapahtuma, vaan sen merkitys on mennyt syvemmälle symbolitasolla ja ollut painavampi kuin ainakaan sen välittömät vaikutukset toistaiseksi. Ihmisiä ei selvästikään liikuta vain pienet oman elämän käytännön asiat ja huolet, vaan myös suuret ideat, ideologiat ja utopiat – ja oma suhde niihin.

Brexitistä tuli symboli kahden maailmankuvan kulttuurisessa kamppailussa: kansoja, natiiviutta ja omaa kulttuuria sekä rajoja korostava aatesuuntaus vastaan ylikansallinen, ylirajainen, rajoja häivyttävä sekä monikulttuurisuutta korostava näkemys. Brexitin symboloimaa maailmankuvaa joko kammoksutaan tai siihen samaistutaan. Se on henkilökohtaista siksi, että se pakottaa kohtaamaan kysymyksen, meneekö maailma oikeaan vai väärään suuntaan. Menenkö minä sen mukana vai uinko vastavirtaan?

Kun Brexit-saaga tuli eron myötä keskeiseen nivelkohtaan, voidaanko laittaa piste tarinalle? Tuskin. Saagat tuppaavat olemaan moniosaisia. Alkaa tuhansien pikkudiilien aika turvata ihmisten, yritysten, yhdistysten ja valtioiden välistä vuorovaikutusta. Ja titaanien taistelu tulevaisuudesta maailmankuvien hahmoissa on vasta aluillaan.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 18.2.2020

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.