Häpeän ei tarvitse olla osa suomen kielen oppimista

Suomen hoitoala elää kahden samanaikaisen murroksen keskellä. Ensimmäinen liittyy väestöön: Vuoden 2025 lopussa Suomen väkiluku oli 5,6 miljoonaa, josta 23,6 prosenttia oli 65‑vuotiaita tai sitä vanhempia. Väestön ikääntyessä myös työikäisten määrä vähenee. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan ikäihmisten palveluiden työvoima tulee vähenemään lähivuosina.

Toinen muutos on poliittinen ja muuttaa hoitoalan kielellistä todellisuutta. Arvioiden mukaan Suomi tarvitsee vuoteen 2040 mennessä 35 400 hoitajaa. Suomen hallitus on laatinut strategisen suunnitelman sosiaali‑ ja terveydenhuollon henkilöstöpulan ratkaisemiseksi. Siihen sisältyy työntekijöiden rekrytointi Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen (EU/ETA) ulkopuolisista maista.

Suomessa hoitajiksi rekrytoidaan yhä useammin työntekijöitä, jotka eivät puhu suomea äidinkielenään. He hankkivat kielitaidon oppisopimuskoulutuksen tai muiden koulutuspolkujen kautta. Esimerkiksi oppisopimuskoulutuksessa suurin osa tutkinnon sisällöstä opiskellaan työpaikalla, todellisissa hoitoalan vuorovaikutustilanteissa luokkahuoneen lisäksi.

Tätä taustaa vasten haastattelin Suomessa työskenteleviä maahanmuuttajataustaisia hoitajia.

Miten tunteet liittyvät hoitoalan kielitaitoon?

Keskustelu maahanmuuttajataustaisista hoitajista keskittyy usein kielitaitoon. Kielenoppiminen ei kuitenkaan ole vain suoraviivainen oppimisprosessi, vaan se on myös sosiaalinen ja emotionaalinen matka. Kielenoppimiseen liittyvät tunteet voivat hidastaa tai nopeuttaa prosessia.

Luokkahuoneessa virheiden tekeminen on tavallista ja tapahtuu koulutetun kielen opettajan luomissa tilanteissa. Työpaikalla kielivirheet sen sijaan tapahtuvat aidoissa ympäristöissä äidinkielisten puhujien kanssa ja ne voidaan tulkita merkiksi ammatillisesta osaamattomuudesta.

Mitä tapahtuu, kun kielenoppiminen siirtyy luokkahuoneesta hoitoalan työpaikalle, jossa aika on kortilla, kielenopettajat vaihtuvat asiakkaisiin, kollegoihin ja omaisiin ja vuorovaikutus kietoutuu ammatilliseen osaamiseen ja asiakasturvallisuuteen?

Haastattelin eri puolilla Suomea työskenteleviä maahanmuuttajataustaisia hoitajia. Kysymykset käsittelivät kielenkäyttöä työssä, kotona ja vapaa-ajalla sekä suomen oppimista. Haastatteluista etsittiin diskursseja, eli tapoja antaa merkityksiä ilmiöille.

Haastatteluista löytyi kymmeniä kuvaksia tunteista, jotka liittyivät suomen kielen käyttöön tai oppimiseen hoitoalan työpaikalla: positiivisia, kuten ylpeys ja ilo, ja negatiivisia, erityisesti häpeään liittyviä. Yli puolet haastatelluista kuvasi häpeäkokemuksia. Häpeä ei siis ollut poikkeus, vaan toistuva teema. Toisaalta huomionarvoista on, että kaikki eivät raportoineet häpeän kokemuksista. Se voi kertoa siitä, että kaikki eivät koe suomen kielen käyttöön liittyvää häpeää työpaikalla tai tunteen voimakkaan negatiivisuuden vuosi sitä ei haluta tuoda esiin haastattelutilanteessa.

Uuden kielen oppimiseen liittyviä tunteita on tutkittu luokkahuonetilanteissa, joissa oppijaa jännittää esimerkiksi puhua uudella kielellä muiden kuullen. Työpaikka, varsinkin hoitoalalla, poikkeaa luokkahuoneesta. Hoitotyössä kieli on osa työn koordinointia, lohduttamista, turvallisuuden varmistamista ja kirjaamista.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan häpeä on sopimattoman teon tai huonommuuden aiheuttama mielipahan, nolouden tai katumuksen tunne tai kunnian menetys. Jos halutaan hoitajien oppivan suomea työssä, on hyvä ymmärtää, mikä tukee ja mikä estää sitä.

Häpeä aiheuttaa kielenkäyttötilanteiden välttelyä

Haastateltavat kertoivat tilanteista, joissa heidän kielitaitoaan arvioivat tietoisesti tai tiedostamattaan suomea äidinkielenään puhuvat kollegat, asiakkaat ja heidän omaisensa. Tilanne on toinen kuin kielivirheen tekeminen luokkahuoneen turvallisessa ympäristössä. Esimerkiksi puhelimeen vastaaminen, tarkennuksen pyytäminen tai raportointi koettiin häpeää aiheuttaviksi tilanteiksi.

Jos tekee virheen ja sille nauretaan, maahanmuuttajataustainen hoitaja ei halua kokea samaa uudestaan, mikä johtaa näiden tilanteiden välttelemiseen. Se puolestaan johtaa kielenoppimistilanteiden vähenemiseen ja siten suomen kielen oppimisprosessin hidastumiseen.

Kun haastateltavat kertoivat pelkäävänsä häpeää aiheuttaviin tilanteisiin joutumista, he kertoivat esimerkiksi tilanteista, joissa hoitaja kirjoittaa raporttiin väärän sanan. Tämä on juuri hoitoalan suomen kielen käytölle tyypillinen pelko, koska tarkka ja oikein tehty kirjaaminen on pohjana potilaan hyvälle hoidolle ja sen jatkuvuudelle, ja hoitotyön kirjaamista ohjaa Suomessa lainsäädäntö. Kirjaamista säätelee muun muassa laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992.) Useampi haastateltava kuvasi tilanteita, joissa väärä sana kirjauksessa aiheutti häpeän tunteita.

Toinen haastatteluissa toistuvista häpeää aiheuttavista tilanteista oli naurunalaiseksi joutuminen. Haastateltavat eivät niinkään kuvanneet tilanteita, joissa joutuivat naurunalaisiksi, vaan tilanteita, joissa pelkäsivät joutuvansa naurunalaisiksi. Se riitti käynnistämään välttelykäyttäytymisen. Nauru voi hierarkkisessa ympäristössä tuntua julkiselta epäonnistumisen merkiltä. Pelon taustalla oli aikaisempia kokemuksia niin Suomesta kuin lähtömaasta.

Pelko ja häpeä kytkeytyvät toisiinsa ja luovat itseään vahvistavan noidankehän. Hoitoalan kielen oppiminen ei onnistu pelkillä sanalistoilla tai kielioppiharjoituksilla. Tarvitaan myös ilmapiiriä, jossa uskaltaa puhua epätäydellisellä suomella ja kysyä, jos ei ymmärrä.

Hyvä uutinen on, että häpeän vastalääkkeeksi haastatteluissa mainittiin ylpeys omasta kielitaidosta, sen kehittymisestä sekä erityisesti se, jos esihenkilö kehuu kielitaitoa muiden kuullen esimerkiksi palaverissa. Positiivinen palaute voi katkaista häpeän noidankehän.

Emotionaalisesti turvallinen ympäristö tukee kielenoppimista

Työpaikan rooli kielenoppimisympäristönä korostuu tulevaisuudessa. Virheille nauraminen tai pelko naurunalaiseksi joutumisesta olivat haastatteluissa tyypillisiä häpeän lähteitä. Työpaikkaohjaajia voi kouluttaa tunnistamaan näitä häpeää aiheuttavia kielenkäyttöitilanteita, joissa kielenoppija jäätyy tai vetäytyy, ja reagoimaan niihin hienotunteisesti ilman arvostelua, tuomitsemista tai virheelle nauramista.

Uuden kielen oppiminen vaatii uskallusta kokeilla ja käyttää epätäydellistä kieltä. Työyhteisö voi tietoisesti, systemaattisesti ja lempeästi rohkaista maahanmuuttajataustaista hoitajaa pyytämään tarkennuksia aina, jos on epävarma.

Lisäksi työpaikoille voi luoda rutiineja, joissa kirjauksia tarkastellaan säännöllisesti yhdessä suomalaisen kollegan kanssa kunnioittavasti ja sisältöön keskittyen. Silloin kirjaaminen voi olla tiedon välittämisen lisäksi tuettua kielenoppimista.

Yhdessä nämä toimenpiteet voivat auttaa luomaan emotionaalisesti turvallisen oppimisympäristön, joka vähentää häpeää ja tukee kielenoppimista.

Häpeän ei tarvitse olla osa kielen oppimista enää 2020-luvulla. Häpeä on sosiaalisesti tuotettu ja siksi sosiaalisesti vähennettävissä.

Maahanmuuttajataustaisista hoitajista puhutaan usein julkisuudessa negatiivisesti ilman, että heitä kuunnellaan. Tutkimukseni pyrkii muuttamaan sitä: kuuntelemaan heidän kokemuksiaan ja jalostamalla ne muotoon, joka tukee kielenoppimista juuri hoitoalan työpaikoilla ja siten lisää maahanmuuttajataustaisten hoitajien suomen kielen oppimista ja työssäviihtymistä.

Kun työpaikoilla huomioidaan suomen kielen oppiminen ja sen alakohtaiset haasteet ja suhtaudutaan kielenoppimiseen arvokkaasti, parannetaan paitsi kielenoppimista myös asiakasturvallisuutta.