Mihin tarvitsemme totuutta?

Totuuden olemus on myös yksi traditionaalisimpia filosofian ongelmia. Aristoteleen ajatellaan yleisesti muotoilleen yhden varhaisimmista totuuden määritelmistä Metafysiikka-teoksessaan. Filosofi ei ole kuitenkaan ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mikä on totta. Hän jättää huoletta, ja huolella, esimerkiksi virologien määriteltäväksi sen, onko nykyisen pandemian aiheuttanut virus tyyppiä SARS-CoV vai tyyppiä SARS-CoV-2. Ja sama pätee muihin erityistietämistä vaativiin kysymyksiin.

Erityisesti analyyttinen filosofi on kiinnostunut ennen kaikkea totuuden käsitteestä tai sanan ”totuus” merkityksestä lauseissa. Ajatellaanpa väitettä ”Kädessäni oleva omena on punainen”. Omenaan liitetään punaisuuden ominaisuus, mikä erottelee kädessäni olevan omenan esimerkiksi keltaisista ja vihreistä omenista. Mutta mitä sanon, kun sanon ”On totta, että kädessäni oleva omena on punainen”? Liitänkö silloin tähän väitelauseeseen vastaavasti totuuden ominaisuuden, joka erottaa tämän (toden) väitelauseen epätosista ja totuusarvoa vailla olevista?

Perinteiset totuusteoriat olettavat, että väitelauseisiin liitetty totuuden käsite vastaa jotain maailmallista ominaisuutta, jonka selittämiseksi vaaditaan metafyysinen teoria totuuden olemuksesta. Niiden näkemykset toki eroavat toisistaan: korrespondenssiteoreetikko näkee totuuden piilevän vastaavuussuhteessa maailman kanssa, koherenssiteoreetikko yhteensopivuudessa muiden väitelauseiden kanssa ja pragmatisti uskomuksen toimivuudessa ja hyödyllisyydessä.

Yksi suosittu ajatus on se, että jokin on totta, jos uskomus vastaa faktoja maailmassa korrespondenssiteorian mukaisesti. Lauseeni ”On totta, että takapihallani on omenapuu” on tosi silloin, jos se vastaa faktaa, että takapihallani (todella) on omenapuu. Voidaan sanoa, että fakta takaa lauseen totuuden tai että se tekee lauseen todeksi. Modernissa filosofian historiassa kyseisellä ajatustavalla on jo kunniakas, mutta myös ongelmallinen perinne. Viime vuosisadan alun brittiläinen filosofi Bertrand Russell ajatteli, että kaikki todet väitelauseet vaativat niitä vastaavan faktan. Mutta mikä tekisi väitteen, että en nuku nyt (koska kirjoitan), todeksi? Olisiko tämä totuudentekijä negatiivinen fakta, että ”en nuku”. Faktojen ajatellaan usein olevan maailman rakennuspalikoita, mutta on hankala ymmärtää, miten myös negaatiot voisivat rakenteistaa maailmaamme. Kun mietitään, mitä kaikkea ei ole tai emme ole, havaitaan, että maailmamme täyttyisi tällöin äärettömistä olemattomista asioista.

Cambridgessa 1920-luvulla vaikuttanut filosofi, matemaatikko ja taloustieteilijä Frank Ramsey epäili, että ”totuus” ei välttämättä lisää mitään väitelauseisiimme. Ramseyn tikapuina tunnetuksi tullut ajatus kutsuu pohtimaan, onko totuuden lisääminen ikään kuin askelma korkeammalle filosofiselle abstraktiotasolle. Ajatellaan asiaa esimerkin kautta: Väitän ”On totta, että takapihallani on omenapuu”, ja sitten ”On totta, että on totta, että takapihallani on omenapuu”, jonka jälkeen ”On totta, että on totta, että on (todella) fakta, että takapihallani on omenapuu”. Tätä kiipeämistä voisi jatkaa loputtomiin. Mitä ”totuus”, ”fakta” ja ”todella” lisäävät alkuperäiseen väitteeseeni, että takapihallani on omenapuu? Vaikuttaa siltä, että ne eivät oikeastaan lisää yhtään mitään. Tikkaiden askelmat eivät kohota mihinkään korkeampaan filosofiseen todellisuuteen, vaan näissä ”tikapuissa” liikutaan koko ajan horisontaalisesti samalla tasolla.

Ramseyta seuraten voidaan deflatoida, ”ottaa ilmat pihalle”, perinteisistä metafyysistä totuusteorioista. Ajatuksena on se, että lauseet ”On totta, että takapihallani on omenapuu” ja ”Takapihallani on omenapuu” vastaavat toisiaan sisällöllisesti. ”Totuus” ei viittaa mihinkään maailmassa olevaan kielemme ulkopuoliseen ominaisuuteen. Tämä ei vielä tarkoita, että pääsisimme eroon totuuden käsitteestä tai että ”totuudella” ei olisi jotain tärkeää roolia puheessamme. Mutta se näyttäisi tarkoittavan kahta asiaa. Toisaalta on ymmärrettävä ”totuuden” rooli puheaktina, jolla ilmaistaan ja kehotetaan uskomaan väitettyä. ”On totta, että takapihallani on omenapuu” merkitsisi suurin piirtein samaa kuin ”Usko minua! Takapihallani on omenapuu”. (Samalla voisi vaikka polkaista jalalla maahan vahvennukseksi.) Toisaalta on selvitettävä, milloin mikäkin väitelause on oikeutetusti väitettävissä. Se riippuu sekä yhteisöllisistä argumentaatiosäännöistä että maailman olemuksesta.

Takapihallani ei muuten ole omenapuuta. Se kaatui syysmyrskyssä pari vuotta sitten.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 9.6.2020

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.