Pienuus voi olla valttia tieteessä

Kaikki tuntevat tarinan. Kaksi, kolme nuorukaista ahertavat autotallissa. Tunteja laskematta, hikeä ja vaivaa säästämättä. He ahkeroivat suuren palon vallassa ja muun maailman pois sulkien. Tyttö- ja poikakaverit sekä muut ystävät, opiskelu ja välillä jopa syöminen unohtuvat työn touhussa.
University of Oulu, 2017

Mitä tästä syntyy? Hewlett-Packard, Microsoft, Apple, Google…

Tällaista kaavaa noudattelevat monet aikamme suurimpien teknologiayritysten syntytarinat. Sitä voidaan kutsua kasvuyritys- tai start up-myytiksi. Se on tarina pienestä, mutta briljantista ytimestä, josta kasvaa maailmanlaajuinen yritysverkosto ja joka lopulta muuttaa maailman.

On olemassa myös toisenlaisia menestyksen myyttejä. Vuodesta 1942 alkaen Yhdysvallat kutsui toisen maailmansodan paineissa kaikki kynnelle kykenevät ja halukkaat huipputiedemiehet, etupäässä fyysikot, Los Alamosiin ja joihinkin muihin tutkimuskeskuksiin. Ja tulihan heitä. Tässä niin sanotussa Manhattan-projektissa työskenteli aikansa tieteen supertähdistä muun muassa Niels Bohr, Enrico Fermi, Richard Feynman, Robert Oppenheimer ja John von Neumann.

Manhattan-projekti oli myös numeroiden valossa megaluokan hanke, sillä sen parissa ahkeroi lähes 130 000 ihmistä ja se maksoi arviolta reilut 20 miljardia euroa nykyrahassa. Mitä tästä sitten syntyi? Tieteellisesti jotain aivan erinomaista eli taito halkaista atomi ja vapauttaa ennennäkemätön määrä energiaa. Samalla kertaa se johti toki myös ihmiskunnan kannalta hyvin onnettomaan tilanteeseen: atomipommin keksimiseen.

Tässä on kaksi legendaa menestyksestä. Myyttisyyden ei kannata antaa peittää alleen niihin sisältyvät hyödyntämiskelpoiset opit. Kummasta kannattaisi ottaa oppia nykyistä tiedepolitiikkaa ajatellen?

Suomalaisessa tiedepolitiikassa on korostettu suuruuden logiikkaa viime vuosina. Kaikki yliopistot pyrkivät profiloitumaan jonkin alan ehdottomiksi huipuiksi, ja Suomen Akatemialla on erityisiä huippuyksikkö- ja lippulaivahakuja. Ministeriöiden tasolta on korostettu selkeämpien ja suurempien tutkimuskeskittymien merkitystä. Sanoma on selvä: pienillä ei ole enää elintilaa tieteen kentällä, koska pienet eivät voi olla huippuja.

Suuruuden logiikassa on toki perää. Monilla aloilla tarvittava tietopanos ja laiteinvestoinnit ovat sitä luokkaa, että siihen ei kyetä yhden professorin ja parin tutkijan laitoksen voimin. Los Alamos 1942-1945 jos joku on ollut tieteen huippuyksikkö. Suuruus oli läsnä jo lähtökuopissa niin massojen, resurssien kuin tasonkin puolesta.

Tämän kokoluokan menetystarinoita Suomeen tuskin kuitenkaan syntyy; ei välttämättä vaikka kaikki munat laitettaisiin yhteen koriin. Eräs amerikkalainen kollegani totesi, että resurssikilpailussa pieni jää aina toiseksi.

Suomessa ja joissakin sen yliopistoissa on eittämättä jo olemassa keskittymiä ja huippuosaajia, jotka huippututkimusyksikkö-tittelin ansaitsevat. On kuitenkin huomattava, että pelkällä ilmoituksella huippuudesta huippuitta ei synny. Eikä auta sekään, että samaan ryhmään haalitaan sateenvarjon alle tukku tutkijoita. Massatkaan eivät ole tae mistään erityisestä.

Kaikkea tiedettä ei tule myöskään arvioida samalla viivoittimella ja samoilla tiedepolittiisilla määreillä. Joillakin aloilla esimerkiksi yksittäisten tutkijoiden työpanos on suhteellisesti merkittävämpi kuin suurten ryhmien.

Kasvuyritys-legenda lähtee pienuudesta, jolloin suuruus alussa on korkeintaan tekijöiden tahdon lujuutta ja optimismia. Syntytarinoissa korostuvat kolme seikkaa: elinvoimainen idea, tekijöiden ehtymätön intohimo ja hyvä tiimi ja bonuksena ehkä vielä karismaattinen johtaja.

Näihin kolmeen ominaisuuteen voi kätkeytyä eräs menestyksen salaisuus. On parempi aloittaa pienestä ryhmästä ja koherentista visiosta, johon sisältyy suuruuden mahdollisuus kuin olettaa sen jo olevan läsnä kätkyessä. Joistakin hankkeista voi kasvaa merkittäviä tieteellisiä aloitteita. Mutta myös epäonnistumisen mahdollisuus on hyväksyttävä.

Vaikea kysymys on se, miten lupaavat hankkeet voidaan tunnistaa. Olisipa kätevää, joskin epärealistista, että tieteen kentällä ja yliopiston käytävillä hiippailisi tieteen ”skoutteja” bongailemassa lahjakkuuksia kuin jääkiekossa konsanaan. Ihmistieteen tutkimuksen puolella hyvä alku on Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutin alaisuudessa järjestetty tutkimushaku. Siinä kansainvälisen arvioinnin ja start up -maailmasta tutun ”pitsauksen” avulla rahoitettavaksi päätyi yksitoista hanketta. Positiivista on se, että hankkeet olivat tutkijoiden omista visioista lähtöisin ja että yliopisto päätti näinkin merkittävästi niihin panostaa.

Vaikka suuria keskittymiä tarvitaan myös, uskon että pienen maan ja yliopiston menestysresepti voi olla kokoluokaltaan pienten, mutta ketterien ryhmien ja elinvoimaisten ideoiden tunnistaminen ja tukeminen. Pienuus voi olla valttia tieteessäkin.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 20.2.2018.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian apulaisprofessori (tenure track) Oulun yliopistossa.