Tieteen sijaan tulisi puhua tieteistä

Tieteen ominaispiirteiden määrittäminen on eräs keskeisiä ongelmia tieteenfilosofiassa. Niitä pohdittiin erityisen paljon joitakin vuosikymmeniä sitten niin sanotun rajanveto-ongelman nimissä. Tavoitteena oli löytää selkeä tieteellisyyden tunnusmerkki, jonka nojalla tieteen ulkopuoliset ja näennäistieteelliset toiminnat voitaisiin sulkea tieteellisyyden ulkopuolelle. Oletettiin, että kaikkia tieteitä yhdistää tieteellinen metodi eli tapa tehdä tutkimusta.

Yhä edelleen on suosittua ajatella, että tiede lähtee havainnosta, josta yleistetään lakeja ja teorioita. Vahvasti yksinkertaistava esimerkki on valkoisten joutsenten havainnointi. Voitaisiinko tuhannen, kymmenen tuhannen tai vaikkapa miljoonan havaitun valkoisen joutsenen jälkeen todeta, että ”kaikki joutsenet ovat valkoisia”? Ei voida. Australiasta kantautuikin eurooppalaisia filosofeja järkyttänyt tieto, että sieltä löytyy mustia joutsenia. Mikään määrä koskaan ei kykene oikeuttamaan yksittäisistä havainnoista johdettua yleistystä loogisessa mielessä, vaikka havainnot psykologista varmuutta antavatkin.

Noin viisikymmentä vuotta sitten yllä kuvatun induktion ongelman ajateltiin olevan tieteenfilosofian viimeisiä suuria haasteita. Ratkaisu odottaa edelleen löytäjäänsä. Filosofi Karl Popper päätyi siihen, että ongelma on ratkaisematon, ja ehdotti, että tiedon syntytavan sijaan olennaista on valmiiden teorioiden testaaminen.

Legendan mukaan saksalainen kemisti August Kekulé ei keksinyt bentseenin kemiallista rakennetta minkään tieteellisen metodin avulla, vaan unessa. Hän uneksi käärmeestä, joka puri omaa häntäänsä, ja sai näin idean bentseenimolekyylin rengasmaisesta rakenteesta. Popper esitti, että tieteen ei tule pyrkiä osoittamaan teorioita oikeaksi. Se on mahdotonta niin kauan kuin elämme ajassa, sillä on aina loogisesti mahdollista löytää vastaesimerkki kokeellisesti varmimmallekin teorialle. Olennaista tieteessä on vääräksi osoittaminen välittämättä siitä, miten teoriat ovat syntyneet: ne, jotka seisovat viimeisinä tieteen taistelukentällä, joita ei ole kyetty osoittamaan vääräksi, voivat hyvinkin olla oikeassa.

Olisiko siis testattavuudesta ja vääräksi osoittamisesta yhdistäväksi tieteelliseksi metodiksi? Ajatus on kiehtova, sillä se vapauttaa tieteellisen prosessin tiukoista metodisista kahleista uutta luovaksi voimaksi. Tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhn kuitenkin huomautti, että tieteestä ei tulisi mitään, jos teoriat hylättäisiin heti ensimmäisen ristiriitaisen tuloksen tullessa. Tieteelle ja sen ”paradigmoille” on annettava aikaa kehittyä ennen kuin ne todella kykenevät näyttämään potentiaalinsa. Aurinkokeskeistä kopernikaanista selitysmallia piti kehittää jopa sata vuotta ennen kuin se saavutti selitysvoimassaan maapallokeskeisen mallin.

Popperin ja Kuhnin aikalainen filosofi Paul Feyerabend puolestaan kirjoitti, että ei ole löydettävissä mitään kaikkia tieteitä yhdistävää tekemisen tapaa historiasta, vaan kirjava joukko tapoja. Kaikkia metodeja on lisäksi rikottu ja silti onnistuttu tekemään toimivaa tiedettä. Tarkoittaako tämä, että tiedettä ja tieteellistä metodia ei ole olemassa? Ei välttämättä. Yhtä lailla on vaikeaa määritellä tarkasti, kuinka monta hiusta kaljulla miehellä saa olla. Tämä ei vielä tarkoita, etteikö kaljuja miehiä olisi olemassa!

Tärkeintä on nyt kiinnittää huomio alun kysymyksen yksikkömuotoon. On perusteltua ajatella, että ei ole olemassa vain yhtä tiedettä tai tieteellisyyttä, jonka alaisuuteen kaikki tieteen alat kuuluisivat jonkin yhteisen ilmeisen ominaisuuden johdosta. Vaikka siis ei olisi tiedettä, on tieteitä.

Suuret tutkimusryhmät ovat vakio ja jopa välttämättömyys joillakin aloilla, kuten lääketieteessä. Humanistisilla aloilla viisi henkeä on jo suuri ryhmä ja kolmenkymmenen hengen tiimit ovat olemassa lähinnä vain paperilla. Toisilla aloilla systemaattinen datan keruu on olennaista, kun taas toiset ovat tulkinnallisia ja yksilön päättelykyyn pohjautuvia. Joillakin tieteenaloilla saadaan suoria havaintoja tutkimuskohteesta, toisilla se on suorastaan mahdotonta, kuten historian tutkimuksessa. Joiltakin empiirinen havaintoaineisto puuttuu perinteisessä mielessä kokonaan, kuten matematiikassa, logiikassa ja filosofiassa. Jotkut tuottavat käytännön sovellutuksia ja ovat lähellä yritysmaailmaa, kuten monet tekniset alat, mutta toiset ovat parhaimmillaan toimiessaan etäällä kulttuurin kriitikkoina. Sen sijaan, että puhuttaisiin tieteellisyydestä ja tieteestä yksikössä, osuvampaa olisi puhua tieteellisestä monimuotoisuudesta ja tieteistä monikossa.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 19.3.2019

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.