Uusrehellisyyden aika

Vaalikampanjan parjaava sävy on tuoreessa muistissa. Twiitit uusintavat samaa herjaamislinjaa päivittäin. Legendaarisen toimittaja Bob Woodwardin kirjasta Fear selviää, ettei lähipiirikään säästy verbaaliaggressioilta. Trump on kutsunut kansliapäällikköään vilistäväksi pikku rotaksi ja luonnehtinut turvallisuusneuvonantajaansa kaljakauppiaaksi.

Hyviä selityksiä valtaan nousulle on esitetty useita, mutta eräs puuttuu vielä. Ehkä ihmiset äänestivät Trumpia osittain juuri suorasanaisen röyhkeyden johdosta, eikä siitä huolimatta. Mieleni tekee sanoa, että Trumpissa kulminoituu muutos postmodernin jälkeiseen puheeseen, jota hallitsee inhorealistinen rehellisyys ja jonka piirteitä voi havaita muussakin vuorovaikutuksessa. Tällaisessa uusrehellisessä puheessa loukkaavasta kielenkäytöstä näyttää tulleen hyveellistä ja jopa tavoittelemisen arvoista.

Pitkään erityisesti julkista puhetta tuntuu hallinneen hyveellisyyden eetos. Politiikoiden on haluttu ajattelevan koko kansakunnan parasta, olevan vilpittömiä ja niin rationaalisia kuin mahdollista. Liitän tämän moderniin ja valistusaikaiseen ajatteluun, jossa asioilla ajatellaan olevan jokin kommunikoituvissa oleva olemus, järkeen luotetaan ja puhuttaessa ollaan vakavissaan.

Joskus modernin puhe lipsahtaa julistamiseksi. Eikö se ole toisaalta velvoituskin, jos tiedetään vaikkapa maapallon tuhoutuvan tietynlaisen käyttäytymisen seurauksena? Asiaan vihkiytymättömälle, tai siitä välittämättömälle, julistava puhe saattaa silti näyttää ylimielisyydeltä, josta esimerkiksi haukkumanimi ”punavihreä besserwisser” kertoo.

Moderni puhuja on tosissaan ja hyveellinen. Malliesimerkki voisi olla kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King Jr. Ongelmaksi nousee, jos havaitaan ristiriita puheiden ja tekojen välillä. Tämä on tilanne, kun selviää, että perhearvoja korostava poliitikko käykin vieraissa tai raittiutta julistava maallikkosaarnaaja antaakin iltaisin itselleen oikeuden kaataa kurkusta viinakaapin antimia. Syntinä on tekopyhyys, johon kompastui nähdäkseni hiljattain myös keskustapoliitikko Riikka Moilanen. Jokaisen ihmisen arvokkuutta ja ihmisarvojen loukkaamattomuutta julistavan yhtiön johtajan ei voida ajatella pitävän päihderiippuvaisia roskasakkina.

Postmodernin puhe kyseenalaistaa modernin valistushenkisen varmuuden. Se käyttää aseenaan ironiaa ja karnevalisoi oletettuja, toisinaan vuosisataisia, ”totuuksia”. Se ei julista, vaan leikittelee. Alexander Stubb oli ehkä leikittelevyydessään lähinnä postmodernia poliitikkoa. Hänen leikittelynsä polvihousuissa lasten maalitauluna olikin sitten liikaa suomalaisille.

Postmoderni paljastaa ristiriidat ideaalisuuden ja inhimillisyyden välillä. Vaikka on hyvä olla rehellinen, tuskin kukaan pystyy olemaan puhdasoppisen rehellinen kaikilla elämänalueilla. Eikä ole mitenkään yllättävää, että siihen ei kyetä politiikassakaan.

Nyt saamme nauttia tilanteesta, jossa naamiot on riisuttu lopullisesti pois. On sisäistetty, että ihminen ei kykene olemaan siinä määriin hyveellinen kuin modernissa ja valistusajalla toivottiin. Tällaisen naturalisoinnin voi nähdä positiivisenakin muutoksena, sillä lopputuloksena on realistisempi ihmiskuva.

Samalla on tultu avattua Pandoran laatikko luonnollisille, mutta rumille inhimillisyyden puolille. Kun ajatellaan, että ihminen ei kykene olemaan ihanteellisen vilpitön, tasa-arvoinen, ennakkoluuloton, myötätuntoinen tai erilaisuutta suvaitseva, niin oletetaan, että on sama olla yrittämättä. Tämä voi tulla esiin solvauksina ja jopa vihapuheena. On ikään kuin luovuttu kilvoittelusta ja annettu lupa olla röyhkeä.

Postpostmodernia puhetta harjoittavat pystyvät hyötymään tilanteesta. Jos tietää vastapelurin olevan tosikko ja ihanteellinen, niin tilanne on otollinen provosoinnille ja trollaamiselle. On helppo rakennella olkikukkoja provokaation välineeksi, kun tavoitellaan aivan muita päämääriä.

Joskus Trumpista sanotaan, että ainakin hän puhuu suoraan ja rehellisesti. Vaikka suusta sitten tipahtaakin kaikenlaisia törkeyksiä, niin uusrehellisyyden ajalla se ei haittaa. Oikeastaan sen parempi: mitä röyhkeämpiä solvauksia Trump suoltaa, sen vakuuttuneempia kannattajat ovat hänen rehellisyydestään. Kaikki inhimillinen kuona on kaikkien näkyvillä.

Ympyrä sulkeutuu mielenkiintoisesti. Paheellisuudesta, kuten pikkumaisuudesta, puolueellisuudesta ja syrjinnästä, tai sitä ilmentävästä puheesta, on tullut ristiriitaisesti hyveellisyyden merkki. Rehellisyyden nimissä voidaan sanoa ja sulattaa mitä vaan.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 2.10.2018.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.