Infrapunaspektroskopia ihosyöpien arvioinnissa: potentiaalinen työkalu syöpädiagnostiikkaan

Melanooma, eniten tutkittu ihosyöpä, voi levitä nopeasti muihin kudoksiin ja elimiin. Melanooma on tappavin ihosyöpä ja sen esiintyvyys on kasvanut nopeasti Suomessa tuplaantuen alle 10 vuodessa. On kriittisen tärkeää, että melanooma pystytään diagnosoimaan ja määrittämään sen aggressiivisuus, jotta hoitotuloksia pystytään parantamaan.
Tässä väitöskirjatyössä osoitettiin, että erilaiset melanoomasolulinjat voidaan erottaa toisistaan, ja melanooman aggressiivisuutta voidaan mahdollisesti arvioida. Väitöskirjatyössä vertailtiin myös eri mittausprotokollia, jonka perusteella työssä ehdotettiin tapaa, jolla saadaan paras luokitustulos ja joka voisi toimia standardiprotokollana. Näin eri laboratorioissa tehdyt tutkimukset olisivat paremmin vertailukelpoisia keskenään.
Melanooma on yleistynyt globaalisti ja aiheuttaa valtaosan ihosyöpiin liittyvistä kuolemista. Primääriset melanoomat voidaan hoitaa menestyksekkäästi, mutta etäpesäkkeitä lähettäneen melanooman hoidolla voidaan tyypillisesti vain hidastaa syövän etenemistä ja pidentää eliniän odoteaikaa. Patologi antaa melanooman histopatologisen diagnoosin tutkimalla siitä valmistettua kudosleikettä. Menetelmä on kuitenkin subjektiivinen ja riippuu patologin kokemuksesta tunnistaa harvinaisemmatkin melanooman alatyypit ja premalignit leesiot.
On siis tarve uusille menetelmille, jotka voisivat auttaa patologeja diagnoosin teossa ja syövän karakterisoinnissa. Tässä väitöskirjassa käytettiin koneoppimista luokittamaan syöpäsolujen infrapunaspektrit primäärisiin ja metastaattisiin melanoomasolulinjoihin, jotta melanooman aggressiivisuutta voitaisiin karakterisoida paremmin. Käytetyt solunäytteet käsiteltiin kuten melanoomabiopsianäytteet käsitellään, eli näytteet kiinnitettiin formaliinilla ja valettiin parafiiniin. Väitöskirjassa tutkittu menetelmä on siis yhteensopiva nykyään käytettyjen näytteenkäsittelyprotokollien kanssa.
Väitöskirjatyö tehtiin lääketieteen tekniikan ja terveystieteiden tutkimusyksikkössä yhteistyössä patologian laitoksen kanssa. Väitöskirjatyötä tukivat Suomen Kulttuurirahasto, Tauno Tönningin Säätiö ja Riitta ja Jorma J. Takasen säätiö.