Kohti suhdekeskeisyyttä lääkärin ja potilaan kohtaamisessa. Laadullinen tutkimus potilas-lääkärisuhteen hahmottumisesta yleislääkäreiden koulutuksessa

Väitöstutkimus käsittelee yleislääketieteeseen erikoistuvien lääkäreiden potilas-lääkärisuhteen hahmottumista suhdekeskeisyyden näkökulmasta. Potilas-lääkärisuhteen hyödyntäminen nähdään tutkimuksessa mahdollisuutena tehostaa ja kehittää perusterveydenhuoltoa. Hoidettaessa apua tarvitsevaa ihmistä tulisi lääkärin kuulla ja ottaa huomioon taudista kertovien oireiden lisäksi potilaan kokemukset sairaudestaan ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä.

Tutkimus toteutettiin 2,5-vuotisessa yleislääketieteeseen erikoistuville lääkäreille suunnatussa jatkokoulutuksessa. Koulutuksen järjestivät Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän yleislääketieteen yksikkö ja Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan terveystieteiden laitos. Tutkimuksen tekijä oli koulutuksessa sekä kouluttajana että tutkijana. Tutkimusaineisto koostui 16:n tutkimukseen osallistuneen lääkärin haastatteluista sekä heidän tuottamastaan kirjallisesta materiaalista.

Yleislääkärin potilas-lääkärisuhteeseen asettumista ja siinä olemista jäsennettiin tutkimuksessa suhdekeskeisyyden avulla, mikä on uusi näkökulma suhteeseen asettumiseen ja siinä olemiseen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan potilas-lääkärisuhde ilmiönä jaotella lääkärin kannalta kolmeen olennaiseen ulottuvuuteen: suhde itseen, suhde potilaaseen ja taito persoonallisen reflektion avulla tarkastella näitä suhteita.

Inhimillistä hoitokohtaamista tavoittelevat lääkärit tunnistivat tarvetta ja halua laajentaa tietoisuuttaan vastaanottotapahtuman vuorovaikutuksesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Dialogisessa suhteessa lisääntyy mahdollisuus saada potilaalta tietoa hänen kokemusmaailmastaan. Tätä tietoa voidaan hyödyntää diagnoosin ja hoitopäätösten tekemiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Tutkimukseen osallistuneet lääkärit tarkastelivat koulutuksen aikana sitä, mikä vaikeutti heidän potilas-lääkärisuhteitaan sekä sitä, miten heidän omat asenteensa ja uskomuksensa vaikuttivat potilas-lääkärisuhteen emotionaaliseen ilmapiiriin. Samalla he vakuuttuivat mahdollisuudestaan hoitaa potilaitaan käyttämällä hyväkseen lääketieteellisen tiedon ja osaamisen lisäksi omaa persoonaansa.

Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että perusterveydenhuollon kehittämisen kannalta on tärkeää lääkäreiden saada itse vaikuttaa työkäytäntöihinsä. Lääkäreiden perus- ja jatkokoulutuksessa suhdekeskeisyys voi toimia lähtökohtana vuorovaikutustaitojen opettamisessa ja itsetuntemuksen kehittämisessä.