Kolttasaamelaisen kyläkokousjärjestelmän vaikuttamisen strategiat ja taktiikat 1920-1979

Artikkelimuotoisessa väitöskirjassani tutkin kolttasaamelaisten Suõʹnn’jel-, Peäccam- ja Paččjokk -siidojen kyläkokousjärjestelmien historiaa, niiden merkitystä kolttasaamelaisena päätöksenteon muotona sekä kolttasaamelaisen kyläkokousjärjestelmän vaikuttamisen tapoja vuosina 1920–1979.

Kolttasaamelaiset ovat saamelaisten alkuperäiskansaan lukeutuva vähemmistökansa, jonka perinteiset asuinalueet sijoittuvat nykyisen Norjan koillisosiin, Suomen Lapin itäosiin ja Kuolan alueen länsiosiin. Vuonna 1920 Petsamo liitettiin osaksi Suomea 1920 ja tuolloin kolmen kolttasaamelaisen siidan asukkaista tuli vasta itsenäistyneen Suomen kansalaisia. Pääosa Suõʹnn’jel-, Peäccam- ja Paččjokk -siidojen väestöstä evakuoitiin syksyllä 1944 Lapin sodan edellä. Sodan jälkeen heidät uudelleen asutettiin Inarin kunnan alueelle Näätämön ja Nellim-Keväjärven asutusalueilla. Suomessa asuu nykyään noin 700 kolttasaamelaista.

Kyläkokous on kolttasaamelaisten itsehallintojärjestelmä, jota nykyisin johtaa vaaleilla valittava luottamusmies. Kolttasaamelaisen päätöksentekojärjestelmän ja valtayhteiskuntien viranomaisten välistä vuorovaikusta voidaan jäljittää luotettavasti aina 1600-luvulle. Kyläkokoukset ovat laajemman kolttasaamelaisen päätöksentekojärjestelmän ylin päättävin elin. Sekä kyläkokousten että luottamusmiehen tehtävistä säädetään nykyisin Suomessa erillisellä lainsäädännöllä, joka on osa kolttalakia.

Tutkimusajanjakso voidaan jakaa kolmeen erilaiseen jaksoon leimaavien piirteiden avulla. Ensimmäinen ajanjakso käsittää Petsamon ajan eli vuodet 1920–1944. Toinen jakso sisältää sotien jälkeisen uudelleenasuttamisen ja jälleenrakennusajan 1940-luvun puolivälistä 1950-luvun lopulle, ja kolmas jakso koostuu 1960- ja 1970-lukujen mukanaan tuomista muutoksista, kuten perinteisten elinkeinojen motorisoitumisesta ja nykyisen mallisen kyläkokousjärjestelmän vakiintumisesta.

Työssä kysytään millä tavoin kolttasaamelaiset ovat pyrkineet ja pystyneet soveltamaan kyläkokousjärjestelmäänsä osaksi kulloisenkin valtayhteiskunnan hallintotapoja. Työssä pyritään pohtimaan missä määrin kolttasaamelaiset ovat voineet vaikuttaa omiin oloihinsa ja toiminnan mahdollisuuksiinsa muuttuneissa hallinnollisissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa.

Suomen alaisuuteen siirryttäessä Suonikylän kolttasaamelaisten kyläkokoukset jatkoivat toimintaansa ainakin päällisin puolin totuttuun tapaan. Näkemykseni mukaan muiden siidojen kyläkokousten toiminnot sulautuivat osaksi muita suomalaisten viranomaisten ja lainsäätäjien vaatimia päätöksentekoelimiä ja järjestäytymisen muotoja. Tällaisia olivat esimerkiksi paliskunnat ja paliskuntalaitos.

Työssä käytettyjen arkistolähteiden ja monipuolisen kirjallisen lähdeaineistonkin avulla on hahmoteltu kyläkokousten ja luottamusmiesten toiminnasta joukko toiminnan tapoja, joilla kolttasaamelaiset ovat pyrkineet päämääriinsä. Päämäärinä näyttäytyvät kolttasaamelaisen yhteisön halu turvata perinteisten elinkeinojen harjoittaminen ja päätäntävallan säilyttäminen ennen kaikkea alueensa luonnonvaroista sekä niiden käytöstä. Näiden turvaamisella pyrittiin myös kielen ja kulttuurin säilymiseen.

Kyläkokousjärjestelmän aktiivisuus erityisesti maa- ja vesioikeuskysymyksissä vuosisadoista ja kymmenistä toiseen kuvastaa hyvin kolttasaamelaisten, kuten muidenkin saamelaisten, suhdetta maahan ja sen merkitystä koko kulttuurille. Kamppailu maiden ja vesien käytöstä ja päätösvallasta on jatkunut tähän päivään saakka.