Pohjois-Suomea kehittämässä. Periferia Urho Kekkosen politiikan kohteena ja vallankäytön välineenä vuosina 1950-1981

Pohjois-Suomi oli Urho Kekkosen politiikan ja vallankäytön keskiössä

Urho Kaleva Kekkonen harjoitti pääministeri- ja presidenttikausinaan (1950-1981) määrätietoista periferiapolitiikkaa, joka tähtäsi Pohjois-Suomen nostamiseen muun Suomen tasolle. Pohjois-Suomen erityinen merkitys Kekkoselle tunnetaan yleisesti, mutta sitä ei aiemmin ole systemaattisesti tutkittu.

Tässä tutkimuksessa on Pohjois-Suomen näkökulmasta selvitetty, mikä oli periferian merkitys Kekkosen poliittisessa toiminnassa, toisin sanoen millaista Kekkosen Pohjois-Suomen-politiikka oli, mihin se perustui ja mitä se kertoo hänen vallankäytöstään ja suomalaisesta keskus-periferia-asetelmasta. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu ensisijaisesti Kekkosen henkilökohtaisista asiakirjoista sekä hänen julkaistuista puheistaan ja kirjoituksistaan.

Periferian kehittäminen näyttäytyi Kekkoselle pitkälti yhteiskunnallisena oikeudenmukaisuuskysymyksenä, mutta toisaalta hän hyödynsi periferiaa valtapolitiikassaan. Vaikka Pohjois-Suomi muodosti Kekkosen vahvimman tukialueen, oli se myös hänen kommunisminvastaisen taistelunsa eturintama. Lisäksi hän kytki Pohjois-Suomen kysymykset idänpolitiikkaansa. Periferia oli siten Kekkoselle sekä vallan lähde, kohde että väline.

Aktiivisella teollistamis- ja työllisyyspolitiikallaan Kekkonen pyrki estämään syrjäseutujen autioitumisen. Pohjois-Suomelle Kekkosen politiikka merkitsi taloudellista hyötyä, työpaikkoja, suoraa vaikutusmahdollisuutta ja alueen epäkohtien nousua julkisuuteen. Mielipidevaikuttajana Kekkonen nostikin alueellisen vastakohtaisuuden ja epätasapainon näkyvällä tavalla poliittiseen keskusteluun.