Rakenteistunut kestämättömyys: Insitutionaaliset rajat ja ajan politiikka kestävän matkailun hallinnassa

Matkailun kestävyyshaasteita käsitellään usein ongelmina, jotka ratkeavat paremmalla suunnittelulla, uusilla strategioilla ja tarkemmilla mittareilla. Aapo Lundénin väitöskirja esittää toisenlaisen tulkinnan: kestävän matkailun hallinta ei useinkaan epäonnistu, vaan toimii juuri niin kuin se on rakennettu toimimaan.

Nordia Geographical Publications -sarjassa julkaistu väitöskirja tarkastelee tätä suomalaisen suojelualuehallinnon ja laajemman matkailupolitiikan kautta. Kansallispuistot ovat yhä tärkeämpi osa matkailun vetovoimaa erityisesti Lapissa. Samalla niiden hallinta sovittaa yhteen luonnonsuojelun, virkistyskäytön, aluekehityksen ja matkailun kasvun tavoitteita. Lundénin mukaan ongelma on rakenteellinen. Nykyinen hallintajärjestelmä kykenee tuottamaan uskottavia kestävyyden visioita, kuten strategioita, mittareita, ohjelmia ja tavoitteita, samalla kun matkailun kasvulogiikka säilyy ennallaan. Ristiriitaa ei poisteta, vaan se organisoidaan sujuvasti hallittavaksi. Tällöin matkailun ympäristövaikutus rajautuu usein suojelualueilla ja kohteissa kapeasti paikallisiin käyttöpaineisiin, kun taas matkustamisen päästöt ja laajemmat ympäristövaikutukset jäävät suunnittelun ja hallinnon ulkopuolelle.

Rahoitus tekee tämän ristiriidan näkyväksi, mutta ei ole sen varsinainen syy. Metsähallituksen Luontopalveluihin kohdistuu leikkauksia ja tehostamisvaatimuksia, vaikka suojelualuehallinnolta odotetaan yhä enemmän matkailun mahdollistamista. Suojelualueet kantavat näin kasvavan vastuun matkailun paikallisista seurauksista, mutta eivät voi ohjata matkailun laajempaa kasvupolitiikkaa, liikkumista tai ympäristökuormitusta. Tämä on oire laajemmasta rakenteesta, jossa alan ympäristövaikutukset rajataan hallittaviksi pääasiassa kohteiden ja suojelualueiden sisälle.

Matkailupolitiikan ajallistaminen toimii toisena keskeisenä kestävyyshallinnan välineenä. Matkailun kasvu ja ympäristötavoitteet saadaan näyttämään yhteensopivilta asettamalla tavoitteita tulevaisuuteen. Jos tavoitteita ei saavuteta, suunnanmuutoksen sijaan asetetaan usein uudet suunnitelmat, mittarit ja tavoitevuodet. Tätä mekanismia Lundén kutsuu tulevaisuudella pesemiseksi.

Väitöskirja kokoaa nämä ilmiöt käsitteen rakenteellinen kestämättömyys alle. Käsite kuvaa tilannetta, jossa kestävyyshallinta tuottaa muutosta, mutta vain siinä määrin kuin muutos ei uhkaa järjestelmän kasvua, rahoituslogiikkaa tai institutionaalista asemaa.

Suomi on tutkimukselle kiinnostava tapaus juuri siksi, että ongelma ei synny heikosta hallinnosta. Päinvastoin, ristiriitaa ylläpidetään vahvan, uskottavan ja hyvin organisoidun hallinnon sisällä. Tämä tekee havainnosta laajemman: ongelma ei palaudu vain tiedon, tahdon tai mittareiden puutteeseen, vaan siihen, että matkailun kasvu säilyy järjestelmän lähtökohtana.