Rakenteistunut kestämättömyys: Insitutionaaliset rajat ja ajan politiikka kestävän matkailun hallinnassa

Ympäristökestävyys on vakiintunut osaksi julkista hallintoa eri tasoilla ja politiikan aloilla, mutta matkailu asettaa edelleen merkittäviä haasteita kestävyyssiirtymälle. Korkean liikkuvuuden, hiili-intensiivisyyden ja hajautuneen vastuun vuoksi matkailu tuo näkyviin kestävyyspolitiikan rajat tilanteessa, jossa alan kasvu jatkuu.
Tässä väitöskirjassa tarkastellaan, miten matkailun hallintojärjestelmät käsittelevät kestävyyspolitiikan ja matkailun kehittämisen välisiä jännitteitä spatiaalisilla, institutionaalisilla ja ajallisilla käytänteillä. Työn keskeinen tutkimuskysymys on, miten matkailun keskeiset instituutiot hallitsevat kestävyystavoitteiden ja kasvupaineiden välisiä ristiriitoja legitimiteettiä vahvistavien strategioiden avulla. Alatutkimuskysymykset tarkastelevat, miten institutionaaliset rajoitteet heikentävät luonnonsuojelualueilla tapahtuvan matkailun kykyä tukea laajempia ympäristöpoliittisia tavoitteita, miten kestävyyspolitiikka muuntuu kasvutavoitteita mukauttaviksi käytännöiksi ja miten ajalliset politiikkakehykset ylläpitävät legitimiteettiä samalla, kun rakenteelliset muutostarpeet siirretään tulevaisuuteen.
Empiirisesti työ kohdistuu suomalaisten luonnonsuojelualueiden hallintaan ja kestävän matkailun politiikkaan, ja sen analyyttinen viitekehys nojaa neoinstitutionaaliseen teoriaan, ympäristöpolitiikkaan, sekä politiikan ajallisuutta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Kaksi ensimmäistä artikkelia pyrkivät osoittamaan, kuinka alustaistuminen, korporatisoituminen ja hallinnan piintyminen ovat tehneet matkailun tukemisesta suojelualueilla organisatorisen välttämättömyyden. Kolmas artikkeli tarkastelee suojelualuehallinnan ajallisia ja skaalallisia jännitteitä. Neljäs artikkeli analysoi kestävyyspuhetta hallinnan eri tasoilla EU:n politiikkakehyksistä kansallisiin ja alueellisiin strategioihin sekä kohdetason toimeenpanoon. Yhdessä artikkelit osoittavat, kuinka institutionaaliset ja ajalliset mekanismit vakauttavat kasvusuuntautuneita kehityskulkuja eri hallinnan tasoilla samalla, kun ne rajoittavat laajempien ympäristöpoliittisten tavoitteiden saavuttamista. Erityisesti kahdessa jälkimmäisessä artikkelissa ajalliset kehystykset nousevat keskeisiksi kestävyyspolitiikan legitimointivälineiksi: ympäristöongelmien ratkaisut sijoitetaan tulevaisuuteen samalla, kun kasvusuuntautuneet käytännöt jatkuvat nykyhetkessä. Tulevaisuus näyttäytyy tässä sekä analyyttisena näkökulmana että poliittisena resurssina.
Väitöskirja pyrkii tuottamaan kolme teoreettista kontribuutiota matkailumaantieteen tutkimukseen. Ensinnäkin se osoittaa, että kestävyyspolitiikan institutionaaliset rajat voidaan ymmärtää hallinta-arkkitehtuurien rakenteellisina piirteinä, jotka pikemminkin mukautuvat taustalla oleviin ristiriitoihin kuin ratkaisevat niitä. Toiseksi se kehittää teoriaa ajasta legitimiteettiä ylläpitävänä mekanismina, jonka avulla muutospaineita siirretään tulevaisuuteen. Kolmanneksi väitöskirja käsitteellistää nämä dynamiikat rakenteelliseksi kestämättömyydeksi, jossa symbolinen noudattaminen, proseduraalinen yhdenmukaisuus ja ajallinen irtikytkentä ylläpitävät institutionaalista jatkuvuutta kestävyyssiirtymän kielellä. Kokonaisuudessaan tutkimus selittää, miksi matkailun kestävyyshallinta tuottaa järjestelmällisesti vain rajallista muutosta.