Uhanalaisten kahlaajalintujen pesien sijoittuminen, habitaatin valinta ja pesimämenestys hoidetuilla rantaniityillä

Eurooppalaiset kahlaajalinnut, erityisesti alavilla ja matalakasvuisilla rantaalueilla pesivät lajit, ovat vähenemässä nopeasti. Tämä johtuu elinympäristöjen häviämisestä ja niiden laadun heikentymisestä ihmisen aiheuttamien paineiden ja ilmastonmuutoksen vuoksi. Tässä väitöskirjassa tutkin Perämeren hoidetuilla rantaniityillä suokukon (Calidris pugnax) pesien sijoittumista ja siihen liittyviä tärkeimpiä pesäkuolleisuuden syitä, jotka mahdollisesti estävät populaation kasvun.

Luvussa 1 tutkin, mitkä sosiaaliset ja ympäristötekijät vaikuttavat suokukon pesien jakautumisen rantaniityillä. Aineisto on kerätty. Havaitsin, että suokukot pesivät lähempänä toisiaan kuin sattuman kautta odotettiin. Joinakin vuosina ne pesivät satunnaista kauempana rantaviivasta ja pesimäniityn reunasta. Tämä ei-sattumanvarainen pesäpaikkojen jakautuminen viittaa siihen, että suokukkonaaraat käyttävät em. tekijöitä pesimäpaikan valinnassaan.

Luvussa 2 tutkin tuulitulvien yleisyyttä ja voimakkuutta hoidetuilla Perämeren rantaniityillä. Pitkän aikavälin pesimätietojen (2002–2022) ja mareografiaineiston (1970–2023) avulla arvioin ajoittumisen, vedenkorkeuden ja pesän sijoittumisen vaikutusta suokukon ja etelänsuosirrien (Calidris alpina schinzii) pesien selviytymiseen tulvasta. Tulvatuhot lisääntyivät tutkimusjaksojen aikana, ja molemmilla lajeilla ne lisääntyivät selvästi meriveden noustua 40 cm yli teoreettisen keskiveden. Lisäksi havaitsimme, että tämän kriittisen rajan ylittävien tulvien esiintymistiheys on lisääntynyt viimeisten 50 vuoden aikana.

Luvussa 3 keskityn tutkimaan, mitkä tekijät vaikuttavat pesien onnistumiseen ja erityisesti pesäsaalistukseen suokukolla. Tutkin sosiaalisten, tilaan liittyvien ja ajallisten tekijöiden vaikutusta suokukon pesäsäilyvyyteen kolmen mallin avulla erikseen eri kuolleisuussyiden osalta. Haudonnan alkuvaiheen pesillä ja pesillä, jotka sijaitsivat keskimääräisellä etäisyydellä muista pesistä, oli korkein päivittäinen säilyvyys. Pesinnän ajoittuminen ja etäisyys kulku-uriin vaikuttivat pesän eloonjäämiseen mutta vain ilman pesäsaalistusta. Haavoittuvien pesien munien korvaaminen tekomunilla ja munien keinohaudonta vähensi sekä saalistus-, tulva- että tallauskuolleisuutta. Keinohaudonta voi siis joissain erikoistilanteissa olla arvokas pesimämenestystä parantava keino.

Väitöskirjassani korostan tietotarpeita liittyen kahlaajien pesien sijoittumiseen ja säilyvyyteen. Tutkimustieto on elintärkeätä kustannustehokkaan ja vaikuttavan lajien suojelun ja elinympäristöjen ennallistamisen ja hoidon kannalta.