Ympäristön ja ihmisen suhteen muuttuminen Perämeren rannikolla varhaismodernina aikana : Makrofossiilitutkimus kasvien käytöstä muuttuvassa maailmassa

Väitöstilaisuuden tiedot

Väitöstilaisuuden päivämäärä ja aika

Väitöstilaisuuden paikka

Linnanmaa, Keckmaninsali (HU106)

Väitöksen aihe

Ympäristön ja ihmisen suhteen muuttuminen Perämeren rannikolla varhaismodernina aikana : Makrofossiilitutkimus kasvien käytöstä muuttuvassa maailmassa

Väittelijä

Filosofian maisteri Annemari Tranberg

Tiedekunta ja yksikkö

Oulun yliopiston tutkijakoulu, Humanistinen tiedekunta, Arkeologia

Oppiaine

Arkeologia

Vastaväittäjä

Dosentti Juhani Kostet, Museovirasto

Toinen vastaväittäjä

Dosentti Georg Haggrén, Helsingin yliopisto

Kustos

Dosentti Timo Ylimaunu, Humanistinen tiedekunta

Lisää tapahtuma kalenteriin

Kasvi- ja hyönteisjäänteisiin perustuva tutkimus ihmisen luontosuhteesta

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kasvienkäyttötapoja ja ympäristön muokkaamista Perämeren itärannikolla erityisesti 1600-luvulta 1800-luvulle. Tutkimuskohteina ovat hautaukset ja kotitaloudet.

Kotitalouksissa keskeisiä ovat puutarhaviljely ja ruokatalouteen liittyvät kasvit. 1700-luvun puutarhaharrastus on kaupungistumisen osana modernisaation keskeinen piirre ja tärkeä kaupunki-identiteetin ilmentämisessä, samoin kuin tietynlaisen ruokakulttuurin omaksuminen. Kaupunkipuutarha, joka oli ollut tunnusomaista kaupungeissa jo keskiajalla, jalostui 1700- ja 1800-lukujen aikana esteettisemmäksi, puistomaiseksi, kaupungin tunnusomaiseksi osaksi myös Torniossa. Ideat saavuttivat pohjoisen suhteellisen nopeasti vilkkaiden kauppasuhteiden ansiosta.

Vieraita tuontikasveja, lääkkeitä tai ruokia korvattiin kuitenkin kotoisilla kasveilla, ja paikalliset perinteet pitivät pintansa. Torniossa materiaalien saatavuus määritteli omistamista, eikä oman etnisen tai luokkaidentiteetin julkituominen ollut pienessä yhteisössä niin tärkeää.

Myös hautakasvien käyttötapoja määritteli saatavuus ja tutut käytännöt. Hautaamisessa eri tavat ja perinteet sekoittuivat keskenään ja merkitysten alkuperä hämärtyi. Paikallisten kasvien rinnalle tuli uusia kasveja ja keinotekoisia koristeita 1700-luvun aikana. 1800-luvulla hautaamisen yhteyteen tulivat sisäkukat ja yhä vahvemmin alkuperältään vieraat lajit. Joidenkin hautakasvien kohdalla on nähtävissä pitkiä perinteitä, jotka rikkovat kulttuurirajoja sekä maantieteellisessä, ajallisessa että uskonnollisessa ympäristössä. Tällaisia ovat esimerkiksi havujen ja tuohen käyttö.

Kasvien valinnassa, sekä arjessa että juhlassa, alkoi korostua yksilökeskeisyys ja monipuolisuus, joita vahvisti varallisuus. Kuusi, koivu, kataja ja vadelma pysyivät pitkään pohjoisen väen elämässä ja kuolemassa niin lääkkeinä, koristeina, ruokana, mausteina ja hajuina kuin rakenteina ja symboleinakin.
Viimeksi päivitetty: 23.1.2024