Ujostelematonta puhetta demokraattisessa Ateenassa

Laki ei kiellä kiihottamista kansanryhmää vastaan eikä kukaan murehdi maalittamisesta tai vihapuheesta. Vallitsee suora demokratia. Poliittiset päätökset tehdään kaikille kansalaisille avoimissa kansankokouksissa, joissa aktiiviset kansalaiset nousevat korokkeelle pitämään puheita ja ehdottamaan lakeja, joista kansankokous päättää äänestämällä. Sana on vapaa kansalaisten kesken.

Lähtökohtaisesti kansalaisia ovat vapaasyntyiset, täysi-ikäiset, asepalveluksen suorittaneet miehet, joiden vanhemmat ovat syntyperäisiä kansalaisia. Kansalaisuuteen liittyviä etuoikeuksia, joihin oikeus puhua kansankokouksessa kuuluu, saatetaan kuitenkin poistaa tiettyjen rikkomusten seurauksena. Tällaisia ovat esimerkiksi valtiolle velkaantuminen, vanhempien kaltoinkohtelu ja itsensä prostituoiminen.

Kuvittelemamme paikka on Ateena 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Nykyisen kaltaista sananvapauden käsitettä ei tunnettu, mutta kreikkalaisilla oli omat käsitteensä puhevapaudelle ja suorien sanojen sanomiselle. Termillä isêgoria viitattiin kansalaisten tasa-arvoiseen mahdollisuuteen avata suunsa. Sen sijaan usein “sananvapaudeksi” käännetyllä sanalla παρρησία (parrhêsia) viitattiin suorasukaiseen, ujostelemattomaan puheeseen.

Ujostelemattomassa julkisessa puhumisessa oli riskinsä. Ensinnäkin oli poliittislaillisia riskejä: arveluttavaksi koetun lakiehdotuksen esittäminen kansankokouksessa saattoi johtaa syytteeseen “lainvastaisen” eli perustavanlaatuisten periaatteiden kanssa ristiriitaisen lain ehdottamisesta (grafê paranomôn). Syytteen sai nostaa kuka tahansa kansalainen, joka koki esitetyn lakiehdotuksen loukkaavan vakiintunutta tapaa. Yleensä tuomiona oli sakkoja, mutta jos tuli tuomituksi grafê paranomônin nojalla kolme kertaa, tuomitulta poistettiin lisäksi oikeus osallistua jatkossa julkiseen elämään.

Toiseksi oli toisen henkilön loukkaamiseen liittyviä riskejä. Henkilöön kajotessaan puhujan kannatti huolehtia puheidensa todenmukaisuudesta, sillä herjaaminen (kreikaksi esim. kakêgoria, loidoria, blasfemia, diabolê) oli lailla kielletty, mutta tiettävästi puhe katsottiin herjaavaksi vain, jos siinä ei ollut perää. Herjaamisesta tuomittiin yleensä sakkoihin; toisaalta virantoimituksessa olevan arkontin (korkea virkamies) herjaamisesta seurasi kielto osallistua jatkossa julkiseen elämään. Sen lisäksi, että viranomaisten herjaaminen oli kielletty ainakin julkisilla paikoilla, orjien oli kiellettyä herjata vapaita miehiä ja kuolleiden herjaaminen oli kielletty kaikilta.

Myös hybriksen eli tahallisen loukkaamisen kieltänyt laki voidaan lukea sanomisen vapautta rajoittaneiden lakien joukkoon. Hybris liittyi tekijän motiiviin. Jos tekijä syyllistyi esimerkiksi pahoinpitelyyn nimenomaan siitä syystä, että katsoi olevansa arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin, hänen saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen.

Kuten Donald Lateiner on huomauttanut, syytteen nostaminen vaati, että uhri tunnusti julkisesti jättäneensä vastaamatta loukkaukseen. Tämä ei ollut aivan ongelmatonta, sillä Ateenassa vaalittiin miehistä kunniaa, ja loukkaukseen vastaamatta jättämistä pidettiin orja- ja naismaisena eli vapaalle miehelle sopimattomana käytöksenä. Tunnustautuessaan uhriksi loukkauksen kohde siis joutui tunnustamaan olevansa “munaton nillittäjä”.

Lateiner väittääkin, että häpeään joutumisen pelko hiljensi moniakin kansalaisia, jotka olivat kokeneet vääryyttä. Toisaalta juorujen ja yleisen mielipiteen kaltaiset sosiaaliset kontrollimenetelmät saattoivat yhdessä häpeäntunnon kanssa aiheuttaa itsesensuuria.

Arlene Saxonhouse onkin nähnyt yhteyden keskinäistä kunnioitusta aiheuttavan häpeäntunnon (kr. aidôs) ja ujostelemattoman puheen välillä. Hänen näkemyksensä mukaan ateenalaiset eivät sietäneet keskuudessaan esimerkiksi sittemmin teloitetun Sokrateen kaltaisia henkilöitä, jotka eivät vaikuttaneet omaavan muiden jakamaa häpeäntuntoa ja jotka saattoivat siksi puhua ujostelematta ja häpeämättä.

Ujostelemattomaan puheeseen liittyi pilkantekemisen mahdollisuus, minkä vuoksi sillä oli yhteys kunniaan ja häpeään. Pilkkaamista pidettiin yhtenä hybriksen lajina ja mahdollisena väkivallan aiheuttajana. Esimerkiksi Aristoteles luokittelee Nikomakhoksen etiikassa (5. 2, 1131a) häpäisemisen ja herjaamisen väkivallan lajeiksi siinä missä ruumiilliset hyökkäykset. Hän myös ehdottaa häpäisevän puheen (kr. aiskhrologia) rajoittamista.

Klassisen Ateenan kunnian kentillä hevosenleikin ja aggression välinen raja olikin veteen piirretty viiva. Aristoteles määrittelee Retoriikassa (2. 12, 1389b10–12), että nokkeluus (eutrapelia) on “koulittua hybristä” eli eräänlainen kultivoitu halveksunnan muoto, joka on tyypillistä erityisesti nuorille. Samaan tapaan Platon laittaa Laeissa (808d) Ateenalaisen suuhun toteamuksen, että lapsi on kaikista villipedoista hybristisin. Näin nämä filosofit vaikuttavat vihjaavan, että potentiaalisesti vaaralliset vaistot on mahdollista saada koulittua sosiaalisesti hyväksyttävään muotoon. Yhtä kaikki pilkallisesti nauramista (kr. katagelan, kirjaimellisesti “nauraa alas”) pidettiin vihamielisenä tekona, jonka katsottiin vaativan kostotoimia.

Edellä kerrotusta huolimatta ateenalaiset sietivät komediakirjailijoidensa harjoittamaa räävitöntäkin poliittisten johtajien pilkkaamista. Esimerkiksi poliitikko Periklestä pilkattiin “sipulipäänä” viitaten tämän suippoon kallonmuotoon, ja komediakirjailija Aristofaneen näytelmissä toistuvina aiheina ovat seksuaaliset perversiot sekä tiettyjen henkilöiden, erityisesti uutta poliitikkopolvea edustaneen Kleonin, yleinen alhaisuus ja etovuus.

Ensisilmäyksellä vaikuttaisikin siltä, että komediakirjailijat nauttivat muita suurempaa vapautta sanomisen suhteen. Ensivaikutelma saattaa kuitenkin pettää: vuosina 440–437 Ateenassa oli tiettävästi voimassa säädös, jolla kiellettiin yksilöiden pilkkaaminen komediassa. Lisäksi vuonna 415 säädettiin mahdollisesti laki, joka kielsi nimeltä mainitsemisen komediassa. Lisäksi aikalaishuhujen mukaan Kleon oli nostanut syytteen Aristofanesta vastaan 420-luvulla.

Ujostelematon puhe esitetään antiikin lähteissä toisinaan demokratiaan kuuluvana piirteenä. Esimerkiksi Aiskhylos rinnastaa tragedianäytelmässään Persialaiset ateenalaisen demokratian vapaaseen sanaan samalla, kun Persialle tunnusomainen despotismi yhdistyy puheen rajoittamiseen. Myös näytelmäkirjailija Euripides, filosofi Platon ja puhuja Demosthenes vaikuttavat pitäneen parrhêsiaa demokraattisena ihanteena.

Kuitenkin Aristoteleen oppilas, 300-luvulla elänyt Theofrastos problematisoi suorapuheisuuden demokraattisuutta kuvaamalla teoksessaan Luonteita (28.6) “herjaajan” (kakologos) henkilöksi, joka sekoittaa ujostelemattoman puheen demokratiaan ja vapauteen. Myös 300-luvulla vaikuttaneen puhuja Isokrateen (7.20) mukaan ateenalaisilla oli tapana pitää ujostelematonta puhetta tasa-arvoisuuden merkkinä. Näiden esimerkkien perusteella vaikuttaakin siltä, että ujostelemattoman puheen ja demokraattisten ihanteiden välinen yhteys kyseenalaistettiin jo antiikin aikana.

Olisiko syytä kyseenalaistaa nykyäänkin?

Kirjallisuutta:

Halliwell, Stephen: Greek Laughter. A Study of Cultural Psychology from Homer to Early Christianity. Cambridge University Press, Cambridge 2008.

Henderson, Jeffrey: The Maculate Muse. Obscene Language in Attic Comedy. Second edition. Oxford University Press, New York ja Oxford 1991.

Henderson, Jeffrey: “Attic Old Comedy, Frank Speech, and Democracy.” Teoksessa Deborah Boedeker & Kurt A. Raaflaub (toim.), Democracy, Empire, and the Arts in Fifth-Century Athens. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1998.

Lateiner, Donald: “Insults and Humiliations in Fifth-Century Historiography and Comedy.” Histos Supplement 6 (2017), 31–66.

MacDowell, Douglas M.: The Law in Classical Athens. Thames and Hudson 1978.

Rauhala, Marika & Kuokkanen, Suvi: “Orja taikka alamainen ei kellekään. Voittoisa Salamis ateenalaiskansallisen identiteetin tekijänä Aiskhyloksen Persialaisissa.” Faravid 42 (2016), 5–30.

Saxonhouse, Arlene: Free Speech and Democracy in Ancient Athens. Cambridge University Press, Cambridge 2006.

Sommerstein, Alan H.: “Harassing the Satirist: The Alleged Attempts to Prosecute Aristophanes.” Teoksessa Ineke Sluiter & Ralph M. Rosen (toim.): Free Speech in Classical Antiquity. Mnemosyne. Bibliotheca Classica Batava. Brill, Leiden ja Boston 2004.

FT Suvi Kuokkanen tekee tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa post doc -tutkimusta aiheesta The Mechanisms, Motives and Changing Manifestations of Exclusion in Classical and Hellenistic Greece. Tutkimusta rahoittaa Koneen säätiö (2019–2021).