Olen tutkinut energiasiirtymää vuodesta 2010 lähtien sekä konsulttina ja asiantuntijana että väitöskirjatutkijana, tutkijatohtorina ja nyt kestävän energialiiketoiminnan tutkimusryhmän tutkimusjohtajana. Maaliskuussa 2026 järjestetyn Vaasa Energy Weekin ajankohtaiset puheenvuorot havahduttivat minut siihen, että energiasiirtymän pullonkaulat ovat edelleen hyvin samat kuin 2010-luvulla. Miksi näin on?
Tarkastelen tässä blogikirjoituksessa uusiutuvan energian pullonkauloja kahdessa ajallisessa kerroksessa: 2010-luvun rakenteellisina esteinä ja 2020-luvun toteutuksen ongelmina.
Julkisessa keskustelussa aurinkoenergia kehystettiin pitkään “mökkienergiaksi”, mikä vähätteli sen roolia osana laajempaa energiajärjestelmää. Tämä heijasti syvempää ajattelutapaa, jossa hajautettu energiantuotanto nähtiin marginaalisena suhteessa keskitettyyn tuotantoon. Aurinkoenergia jäi Suomessa pitkään aika olemattomaan asemaan ja sitä pidettiin energiastrategioissa jopa ”villinä korttina”, mutta tätä ei kuitenkaan voi selittää pelkästään taloudellisilla tai teknologisilla tekijöillä.
Tutkimuksemme mukaan keskeinen selitys löytyy sen sijaan sosiokulttuurisesta kehystämisestä. Aurinkoenergiaa ei nähty neutraalina teknologiana, vaan se kehystettiin järjestelmällisesti pienimuotoiseksi, paikalliseksi ja toissijaiseksi energiaksi. Se liitettiin kesäkäyttöön, mökkeihin ja hajautettuun tuotantoon – ei kansallisen energiajärjestelmän ytimeen.
Aurinkoenergia ei siis ollut “mökkienergiaa” luonnostaan, vaan siitä tehtiin sellaista. Tämä heijasti laajempaa ajattelutapaa, jossa hajautettu energiantuotanto nähtiin poikkeuksena, ei osana energiajärjestelmän ydintä.
Samalla aurinkoenergia asetettiin jatkuvasti vastakkain “vakavien” energiamuotojen kanssa. Bioenergia kehystettiin kotimaisena ja luonnollisena ratkaisuna, ydinvoima vakaana perusvoimana. Aurinkoenergia puolestaan näyttäytyi epävarmana ja järjestelmää haastavana vaihtoehtona.
Kehystämiseen liittyi myös ajallinen paradoksi. Aurinkoenergia esitettiin samanaikaisesti liian kehittymättömänä ja liian myöhäisenä: toisaalta teknologia ei ollut vielä valmis, toisaalta Suomi oli jo menettänyt mahdollisuutensa sen kehittämisessä. Tämä “liian aikainen – liian myöhäinen” -kehys lukitsi päätöksenteon tehokkaasti.
Lisäksi aurinkoenergia tehtiin ajallisesti ja maantieteellisesti etäiseksi. Se oli tulevaisuuden ratkaisu tai jotain, mikä toimii muualla, esimerkiksi Saksassa, mutta ei Suomessa. Näin toiminnan kiireellisyys katosi.
Aurinkoenergian kehystämistä marginaaliseksi vaihtoehdoksi ei voi selittää pelkästään luonnonolosuhteilla tai taloudellisilla tekijöillä. Juuri ilmestyneessä Pohjoismaita vertailevassa tutkimuksessamme osoitamme, että erot aurinkoenergian käyttöönotossa eivät selity säteilyolosuhteilla tai resurssien puutteella, vaan ennen kaikkea politiikan suunnittelulla, ajoituksella ja ennustettavuudella. Aurinkoenergian asema Suomessa ei ollut väistämätön seuraus maantieteestä, vaan pitkälti poliittisten ja institutionaalisten valintojen tulos.
Samalla tutkimus tuo esiin, että Pohjoismaissa aurinkoenergia on usein kehittynyt hajautettuna, omaan kulutukseen perustuvana tuotantona suurten voimalaitosten sijaan. Tätä ei tule nähdä heikkoutena, vaan järjestelmäkohtaisena piirteenä, joka voi lisätä joustavuutta ja paikallista hyväksyttävyyttä. Näin ollen “mökkienergiaksi” leimattu kehityssuunta voidaan tulkita myös ennakoivana sopeutumisena hajautuneempaan energiajärjestelmään.
Uusiutuvan energian pullonkaulat voidaan jäsentää kolmeen pääkategoriaan: institutionaalisiin, taloudellisiin ja teknologisiin. Tämä kehikko auttaa ymmärtämään, miksi energiasiirtymä on osoittautunut niin haastavaksi.
Ensinnäkin institutionaaliset esteet liittyvät sääntelyyn, lupaprosesseihin ja päätöksentekorakenteisiin. Erityisesti lupakäytäntöjen hitaus on noussut keskeiseksi pullonkaulaksi. Monivaiheiset ympäristövaikutusten arvioinnit, päällekkäinen sääntely ja pitkät valitusprosessit voivat viivästyttää hankkeita vuosilla. Kyse ei ole vain hallinnollisesta tehottomuudesta, vaan syvemmälle juurtuneesta institutionaalisesta rakenteesta.
Toiseksi taloudelliset esteet liittyvät investointien riskeihin ja kustannusten jakautumiseen. Vaikka tuotantokustannukset ovat laskeneet, uusiutuvan energian hankkeet ovat edelleen pääomaintensiivisiä ja herkkiä politiikkaympäristölle. Erityisen keskeiseksi on noussut kysymys sähköverkon kustannuksista: kuka maksaa siirtoverkon laajentamisen ja järjestelmän muutoksen?
Kolmanneksi teknologiset ja infrastruktuuriset esteet liittyvät sähköjärjestelmän toimintaan. Uusiutuvan energian kasvu edellyttää kysyntäjoustoa, varastointia ja uusia markkinamekanismeja. Samalla myös sähköjärjestelmän toimintalogiikka muuttuu. Kun perinteiset voimalaitokset vähenevät, sähköverkko menettää osan luontaisesta vakaudestaan. Uusiutuvat eivät tarjoa samaa automaattista tasapainoa, joten verkon hallinta vaatii uusia ratkaisuja, kuten varastoja ja kysyntäjoustoa.
Uusiutuvan energian käyttöönottoa Suomessa 2010-luvulla rajoittivat ennen kaikkea institutionaaliset ja poliittiset tekijät. Keskeisiä esteitä olivat energiajärjestelmän polkuriippuvuus, vahvat teolliset intressit, puutteellinen tukipolitiikka sekä epäluulot erityisesti aurinkoenergiaa kohtaan.
Samansuuntaisia havaintoja esitettiin jo aiemmin politiikkakeskustelussa. Energiajärjestelmä ei ollut teknologisesti neutraali, vaan vahvasti sidoksissa instituutioihin, investointeihin ja valtasuhteisiin. Tämä tekee muutoksesta hidasta ja altista lukkiutumiselle. Tulos on järjestelmä, jossa uusiutuvat energialähteet, erityisesti aurinkoenergia, jäivät marginaaliin, vaikka niiden tekninen potentiaali oli tunnistettu.
Näiden tekijöiden yhteisvaikutus teki energiasiirtymästä klassisen “viheliäisen ongelman” (wicked problem): kyse ei ole yksittäisestä teknisestä tai poliittisesta haasteesta, vaan monimutkaisesta järjestelmämuutoksesta.
2010-luvulla kehystämisen ohella energiajärjestelmää hallitsi vahva polkuriippuvuus. Olemassa olevat rakenteet (keskitetty tuotanto, ydinvoima ja teollisuuden energiatarpeet) ohjasivat politiikkaa ja rajasivat vaihtoehtoja. Kuten eräs väitöskirjaani varten haastattelemani kansanedustaja totesi: “Energiateollisuuden päätökset perustuvat yhä ajatukseen, että voimalaitokset ovat järjestelmän selkäranka. Ja kun puhutaan sähköstä, taustalla on ajatus Tornion terästehtaasta ja metsäteollisuuden laitoksista – sellaisista, jotka eivät toimi, eivätkä koskaan tule toimimaan tuulivoimalla.”
2020-luvulla tilanne on muuttunut ratkaisevasti. Aurinko- ja tuulivoiman kustannukset ovat laskeneet, ja teknologiat ovat laajasti käyttöönotettavissa. IEA:n mukaan uusiutuvat energiat ja akut ovat keskeisiä esimerkkejä teknologioista, joiden kustannukset ovat romahtaneet ja kilpailukyky parantunut nopeasti.
Silti energiasiirtymä ei etene odotetulla nopeudella. Tämä havainto korostui myös Vaasa Energy Week 2026 -tapahtumassa, jossa useat puhujat painottivat, että suurimmat haasteet liittyvät nykyisin toteutukseen, infrastruktuuriin ja sääntelyyn.
Teknologia on pitkälti kilpailukykyistä ja kypsää. Pullonkaulat ovatkin siis siirtyneet järjestelmän toimintaan: lupiin, verkkoon, markkinoihin ja politiikkaan.
Lupaprosessit eivät ole vain käytännön ongelma vaan rakenteellinen instituutiotason pullonkaula. Siihen liittyvät monimutkaiset ja hitaat YVA- ja lupaprosessit, useiden viranomaisten päällekkäinen rooli ja lisäksi maankäyttö, melu ja turvallisuus (erityisesti tutkavalvonta) rajoittavat toteutusta.
Lupaprosessien hitaus ei ole vain hallinnollinen ongelma, vaan keskeinen institutionaalinen pullonkaula energiasiirtymässä. Erityisesti ympäristövaikutusten arvioinnit ja monitasoinen sääntely voivat hidastaa hankkeita merkittävästi. Lupaprosessien hitaus nousi myös Energy Weekin keskusteluissa keskeiseksi pullonkaulaksi: hankkeiden kehitysajat ovat pitkiä, monivaiheinen sääntely hidastaa etenemistä ja valitusprosessit lisäävät epävarmuutta. Lupaprosessien sujuvoittamista pidettiin keskeisenä edellytyksenä investointien kiihtymiselle. Useat puhujat korostivat, että erityisesti tuuli- ja aurinkohankkeiden pullonkaula ei ole rahoitus tai teknologia, vaan prosessien ennakoimattomuus ja kesto. Kyse ei ole pelkästään hallinnollisesta tehottomuudesta, vaan järjestelmän kyvystä käsitellä nopeaa muutosta.
Myös kansainvälinen vertailu korostaa lupaprosessien merkitystä. Teema nousi keskeisesti esiin College of Europen huhtikuussa 2023 Brysselissä järjestämässä konferenssissa, jossa paneelikeskustelussa tarkastelimme erityisesti uusiutuvan energian lupakäytäntöjen sujuvoittamista käyttöönoton vauhdittamiseksi. Uusiutuvan energian hankkeiden toteutumisnopeutta määrittävät siis ennen kaikkea lupakäytäntöjen sujuvuus sekä verkkoliityntöjen saatavuus. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että energiasiirtymän pullonkaulat ovat yhä useammin hallinnollisia ja institutionaalisia, eivät teknologisia.
Myös politiikan ennustettavuus on toinen keskeinen pullonkaula. Uusiutuvan energian investoinnit ovat pääomavaltaisia ja pitkäjänteisiä, mikä tekee niistä herkkiä politiikkaympäristölle.
Energy Week 2026 -puheenvuoroissa toistui seuraava viesti: investoinnit edellyttävät vakaata sääntely-ympäristöä. Lyhyet poliittiset syklit ovat ristiriidassa pitkien investointien kanssa ja tukien ja sääntelyn äkilliset muutokset lisäävät riskiä. Kyse ei ole vain tuen puutteesta, vaan politiikan pitkäjänteisyyden puutteesta.
Vertailumme Pohjoismaiden välillä vahvistaa tämän havainnon: vakaat ja ennustettavat politiikkakehykset johtavat tasaisempaan ja nopeampaan uusiutuvan energian kasvuun, kun taas äkilliset politiikkamuutokset synnyttävät investointien “boom–bust”-syklejä. Tämä korostaa, että energiasiirtymän keskeinen haaste ei ole pelkästään tukien taso, vaan politiikan johdonmukaisuus ja pitkäjänteisyys.
Vaasa Energy Week 2026:ssa erityisesti vetytalous ja joustavat energiaratkaisut nousivat keskeisiksi teemoiksi energiajärjestelmän tasapainottamisessa. Yksi vahvimmista viesteistä liittyi sähköverkkoon: uusiutuvan energian tuotanto kasvaa nopeasti, mutta verkon kehitys ei ole pysynyt samassa tahdissa. Siirtokapasiteetti rajoittaa uusien hankkeiden liittämistä, liityntäjonot kasvavat ja investoinnit verkkoon eivät pysy tuotannon kasvun tahdissa.
Sähköverkko ei ole pelkästään tekninen pullonkaula, vaan myös poliittinen ja taloudellinen kysymys: kuka maksaa energiasiirtymän kustannukset? Verkkoon liittyvät investoinnit ja siirtokustannukset voivat muodostua merkittäväksi esteeksi erityisesti hajautetulle tuotannolle.
Lisäksi uusiutuvan energian kasvu edellyttää joustavuutta: energian varastointia, kysyntäjoustoa ja sektorikytkentöjä. Näiden ratkaisujen puute muodostaa edelleen merkittävän pullonkaulan.
Paikallinen hyväksyttävyys on edelleen keskeinen tekijä uusiutuvan energian käyttöönotossa. Hankkeiden toteutuminen riippuu usein siitä, miten hyödyt ja kustannukset jakautuvat. Osallistuminen ja paikallinen omistajuus lisäävät hyväksyttävyyttä.
Samaan aikaan hajautettu energiantuotanto, joka oli pitkään “mökkienergiaksi” mielletty, on noussut keskeiseksi osaksi energiajärjestelmää. Kuluttajista on tullut tuottajia, mikä haastaa perinteiset keskitetyt toimintamallit ja valtasuhteet.
Energiasiirtymä tuo mukanaan myös uusia haasteita. Puhtaan energian teknologioiden tuotanto on voimakkaasti keskittynyt, erityisesti Kiinaan, joka hallitsee merkittävää osaa keskeisistä tuotantoketjuista. Tämä luo uusia geopoliittisia riippuvuuksia ja tekee energiasiirtymästä myös teollisuus- ja turvallisuuspoliittisen kysymyksen. Energiasiirtymä on yhä enemmän kilpailukyvyn, turvallisuuden ja geopolitiikan kenttä.
Tilanne ei ole historiallisesti uusi. Jo 1970-luvun öljykriisi osoitti, kuinka riippuvuus yksittäisistä energialähteistä ja -alueista voi nopeasti muuttua taloudelliseksi ja poliittiseksi kriisiksi. Tuolloin riippuvuus Lähi-idän öljystä johti hintashokkeihin ja pakotti monet maat tarkastelemaan energiapolitiikkaansa uudelleen.
Euroopassa tämä konkretisoitui uudelleen vuonna 2022 Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen myötä, kun energiariippuvuus venäläisestä fossiilienergiasta paljastui sekä taloudelliseksi että turvallisuuspoliittiseksi riskiksi. Energiasta tuli geopoliittinen väline, ja toimitusvarmuus nousi keskeiseksi politiikkakysymykseksi.
Myös viimeaikaiset konfliktit Lähi-idässä ja erityisesti konfliktin eskaloituminen Iranin ympärillä on jälleen konkretisoinut energiajärjestelmän haavoittuvuuden. Iran on keskeinen toimija globaalilla öljymarkkinalla ja sijaitsee strategisesti kriittisen Hormuzinsalmen läheisyydessä, jonka kautta kulkee merkittävä osa maailman öljyn ja nesteytetyn maakasun (LNG) kuljetuksista. Alueen jännitteiden kiristyminen heijastuu suoraan globaaleihin energiamarkkinoihin hintojen nousupaineena ja lisääntyneenä volatiliteettina.
Euroopassa vaikutukset välittyvät erityisesti LNG-markkinoiden kautta. Venäjän energiariippuvuuden purkamisen jälkeen Eurooppa on entistä enemmän sidoksissa globaaleihin LNG-markkinoihin, jolloin Lähi-idän toimitusriskeillä on suora vaikutus energian hintaan ja saatavuuteen. Mahdolliset uudet häiriöt Hormuzinsalmen liikenteessä voisivat kiristää tarjontaa, nostaa spot-hintoja ja lisätä kilpailua erityisesti Aasian ja Euroopan välillä. Tämä korostaa, että vaikka Eurooppa on vähentänyt riippuvuuttaan venäläisestä energiasta, se ei ole irtautunut geopoliittisista energiariskeistä – riippuvuudet ovat vain muuttaneet muotoaan ja siirtyneet uusille markkinoille.
2020-luvulla riippuvuudet eivät kuitenkaan rajoitu fossiilisiin polttoaineisiin. Energiasiirtymä siirtää painopistettä kohti kriittisiä materiaaleja, komponentteja ja tuotantoketjuja. Näin ollen siirtymä ei automaattisesti vähennä geopoliittisia riskejä, vaan muuttaa niiden luonnetta.
Myös useat Vaasa Energy Weekin puhujat nostivat esiin kriittisten mineraalien saatavuuden, toimitusketjujen haavoittuvuuden ja geopoliittisten riskien vaikutuksen energiamarkkinoihin. Nämä tekijät kytkevät energiasiirtymän laajempaan geopoliittiseen kontekstiin.
Kuvasimme tutkimuksessamme Pohjoismaita “varakkaina myöhäisinä omaksujina”, joilla on mahdollisuus hyödyntää jo kypsyneitä ja kustannustehokkaita teknologioita ilman varhaisen vaiheen virheinvestointeja. Tämä etu realisoituu kuitenkin vain, jos politiikka on johdonmukaista ja toimeenpano tehokasta. Muussa tapauksessa myöhäinen liikkeellelähtö kääntyy kilpailuhaitaksi.
Verrattaessa keskenään havaintoja 2010- ja 2020-luvuilta, muutos on selvä. Ennen esteenä oli pääosin teknologian ja politiikan puute, nyt pikemminkin esteenä on järjestelmän kyky toteuttaa muutos. Politiikan rooli on edelleen keskeinen mutta eri tavalla kuin aiemmin. Teknologia ei ole enää energiasiirtymän suurin haaste. Sen sijaan ratkaisevaa on, pystytäänkö nopeuttamaan lupaprosesseja, luomaan ennustettava politiikkaympäristö ja kehittämään infrastruktuuri vastaamaan uutta energiajärjestelmää. Keskeiset pullonkaulat liittyvät myös geopoliittisiin riippuvuuksiin. Energiasiirtymä on ennen kaikkea institutionaalinen ja hallinnollinen haaste.
Energiapolitiikka on aina sidoksissa intresseihin ja instituutioihin. Energiasiirtymä on kuitenkin myös merkitysten muutos. Se, mitä pidetään “oikeana” energiana, ei ole vain tekninen tai taloudellinen kysymys vaan myös kulttuurinen ja poliittinen. Energiajärjestelmä ei muutu pelkästään teknologian kautta, vaan vaatii muutosta instituutioissa, politiikassa ja ajattelutavoissa.
2020-luvulla tämä näkyy siinä, että teknologinen murros etenee nopeasti mutta järjestelmä seuraa perässä hitaammin. Energiasiirtymä näyttäytyy yhä selvemmin viheliäisenä ongelmana, jossa teknologiset, taloudelliset ja poliittiset tekijät kietoutuvat yhteen. Se ei ole ratkaistavissa yhdellä politiikkatoimella eikä yksinkertaisia ratkaisuja ole.
Teknologia on kuitenkin valmis. Nyt ratkaisee, pystyykö järjestelmä seuraamaan perässä. Kokemus Pohjoismaista osoittaa, että energiasiirtymän nopeus ei määräydy ensisijaisesti teknologian tai resurssien perusteella, vaan sen mukaan, kuinka johdonmukaista, ennustettavaa ja toimeenpanokykyistä energiapolitiikka on.
Kirjoittaja: Teresa Haukkala, tutkimusjohtaja, FT, Kestävän energialiiketoiminnan tutkimusryhmä, Oulun yliopiston Kerttu Saalasti Instituutti
Kuva: Olga Salasc
Lähteet:
Child, M., Haukkala, T. and Breyer, C. 2017. The Role of Solar Photovoltaics and Energy Storage Solutions in a 100% Renewable Energy System for Finland in 2050. Sustainability 9:8, 1358.
Haukkala, T. 2018. A struggle for change—The formation of a green-transition advocacy coalition in Finland. Environmental Innovation and Societal Transitions, Volume 27, June 2018, pp. 146–156.
Haukkala, T. 2015. Does the sun shine in the High North? Vested interests as a barrier to solar energy deployment in Finland. Energy Research & Social Science, Volume 6, March 2015, pp. 50–58.
Haukkala, T. 2019. The wicked problem of a low carbon energy transition. Structure, agency and framing in the multi-actor process of solar PV deployment in Finland. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, Väitöskirja, 65/2019.
Haukkala, T. (toim.) 2011. ”Paljon töitä – vähän päästöjä”. Tiekartta ekotehokkaaseen Suomeen. Taustamuistio valtioneuvoston ilmasto- ja energiapoliittiseen selontekoon. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuja 2/2011, Helsinki.
Haukkala, T., Holttinen, H., Kiviluoma, J., Mori, A., Penttinen, S.-L., Kilpeläinen, S., Talus, K. and Aalto, P. 2021. How can society accelerate renewable energy production? In: Aalto, P. (ed) (2021). Electrification: Accelerated Transition to Climate Neutrality. Elsevier: Academic Press.
Haukkala, T. & Kangas, H.-L. 2014. Aurinkoenergiaan tulee suhtautua vakavammin Suomessa, Puheenaihe-kirjoitus, Aamulehti 15.12.2014
International Energy Agency (IEA) 2026. Energy Technology Perspectives.
Lempiälä, T., Apajalahti, E.-L., Haukkala, T., Lovio, R. 2019. Socio-cultural framing during the emergence of a technological field: Creating cultural resonance for solar technology, Research Policy 48 (9), 103830
Sareen, S., Inderberg, T. H. J., Lindahl, J., Haukkala, T., Nielsen, H. Ø., Rinkinen, J., & Taxt, H. 2026. Solar photovoltaics expansion in the Nordics: A wealthy latecomer perspective. Energy Sources, Part B: Economics, Planning, and Policy, 21(1).
College of Europe, The Fast and the furious: Speeding up the green transition, Energy and Climate Chair vuosittainen konferenssi, Bryssel, huhtikuu 2023. Esitykset ja paneelikeskustelu.
Vaasa Energy Week 2026. Esitykset ja paneelikeskustelut.
Tutkittua tietoa ja havaintoja yrittäjämäisellä sydämellä.
Kerttu Saalasti Instituutin blogissa kirjoitetaan instituutin tutkimusryhmien aiheista, yrittäjyyskoulutuksesta sekä instituutin yleisistä aiheista. Kirjoittajina alojen tutkijat, asiantuntijat ja verkostojen jäsenet.
Aiheitamme ovat: mikroyrittäjyys, tulevaisuuden tuotantoteknologiat, alueellinen erinomaisuus, mikroyrittäjyyskoulutus