Kauniina kuolemassakin – Pienten lasten hautaaminen historiallisella ajalla

Akatemiatutkijan projektissani tutkin lasten ja nuorten hautauksia sekä heidän ajatuksiaan ja tunteitaan kuolemaan liittyen. Pohdin myös lasten korkean kuolleisuuden vaikutuksia lasten kohteluun niin elämässä kuin kuolemassa.

Aina 1800-luvun loppuun saakka lapsikuolleisuus oli suurta; noin 40% alle nelivuotiaista kuoli. Suomen sodan vuonna (1808) alle nelivuotiaiden prosentuaalinen kuolleisuus nousi 74% ja nälänhädän vuonna 1868 se oli jopa 81%. Väistämättä lasten hautajaiset olivat yleisiä. Vaikka lapsia kuoli paljon, heidän hautaamiseensa kiinnitettiin erityistä huomiota. Heidät haudattiin kauniisiin arkkuihin ja he saivat huomattavasti hienommat koristeet arkkuihinsa kuin aikuiset. Arkeologinen materiaali osoittaa, että lapsille tehtiin kukkakoristeita joko paperista tai silkkikankaista. Lisäksi heidän hautavaatteensa saatettiin koristella kauniilla yksityiskohdilla kuten painokankailla, helmillä tai kultalankakoristeilla. Pienet vastasyntyneet vauvat saatettiin haudata heidän silkkinauhoin koristelluissa kasteasuissaan.

Yleensä niin lasten kuin aikuistenkin hauta-asu oli kuitenkin vainajan päälle ikään kuin rakennettu. Arkun sisustus ja vainajan paita laskosteltiin valkoisista puhtaista kankaista ja kiinnitettiin vainajan ylle nuppineuloilla tai karkeilla ompeleilla. Hauta-asu ei siis yleensä ollut oikea vaate. Siitä huolimatta vainajan päähän usein pantiin hänen oma myssynsä ja jalkoihinsa omat villaiset, pellavaiset tai silkkiset sukat.

1800-luvulla elänyt oululainen tyttökoulun opettaja Sara Wacklin kertoo kirjassaan ”Sata muistelmaa Pohjanmaalta” (1844–1845) lasten hautaamisesta seuraavaa: ”Pieni ruumis käärittiin valkoiseen kankaaseen kuin taivaan pilveen. Jos kysymyksessä oli poikalapsi, hänen oli saatava vihreä silkkinöyhtäseppele päähänsä, samalla tavoin valmistettu sauva käteensä ja seppele arkun kannelle. Tyttö sai kruunun päähänsä ja arkun kannelle sekä kukkaisoksan pikkukäteensä. Arkku oli tavallisesti keltainen, kuihtuneiden lehtien värinen.”

Pohjois-suomalaisten arkeologisesti tutkittujen 1700–1800-lukujen lasten arkkujen sisustus ja lasten vaatetuksen yleispiirteet vastaavat tätä kuvausta. Arkkuja on tutkittu kirkkojen lattioiden alla Haukiputaalla, Keminmaassa ja Torniossa sekä arkeologisten kaivausten perusteella Oulun tuomiokirkolla ja Hailuodon vanhalla kirkolla.

Hautauksissa on nähtävissä selkeää unen ja taivaan symboliikkaa. Arkku sisustettiin sängyksi, jossa vainaja saattoi levätä ja odottaa ylösnousemusta. Patjana ja tyynyn täytteenä käytettiin luonnonkasveja, mikä on liitetty luonnon puhtauteen ja viattomuuteen. Sara Wacklinin kuvaus lasten ruumiskoristeiden tekemisestä viittaa usealla tasolla siihen, että puhtaudella oli symbolinen merkitys lapsen hautaamisessa. Valkoista voidaan pitää puhtauden värinä. Vaatteet myös pestiin ennen kuin ne pantiin hautaan.

Toinen viittaus puhtauteen on Wacklinin tarinan neitsytkummi. Hän kirjoittaa: ”Vaikka vanhat ankarat tavat kielsivätkin eri sukupuolta olevia nuoria kohtaamasta toisiaan yksikseen, tarjoutui tähän silti lukuisia tilaisuuksia. Näitä oli ruumiskoristeiden valmistaminen. Ruumisvaatteiden eli koristeiden kustantaminen oli ennen muuta neitsytkummin velvollisuus. Nuori neitsytkummi keräsi silloin aina ystävänsä pikku kesteihin, koska nämä saattoivat auttaa häntä ruumiskoristeiden valmistamisessa. Tässä työssä valvottiin koko yö. Tällöin oli nuorilla herroilla, jotka useimmiten olivat veljiä tai sukulaisia, vanhastaan oikeus saapua tyttöjen pariin; eikä tätä iloista tilaisuutta milloinkaan lyöty laimin. Kukaan ei silloin ajatellut kuolemaa. Työskenneltiin, lörpöteltiin, punottiin laulaen kuolinseppele, ja seurauksena oli usein, että pian sen jälkeen saatiin sitoa morsiusseppele.” Nämä valvomattomat olosuhteet johtivat siis Wacklinin mukaan usein häiden suunnitteluun.

Wacklinin kuvaamat kokoontumiset eivät olleen hiljaiset ja hartaat. Iloinen ilmapiiri on tehnyt tilaisuudesta rennon ja positiivisen tavan kanavoida, kontrolloida ja ymmärtää surun ja epävarmuuden tunteita, mitä lasten kuolema epäilemättä aiheutti. Arkun valmistaminen on voinut olla terapeuttinen kokemus. Vaikka nuoret Wacklinin mukaan ovat arkkua valmistelleet, he eivät missään nimessä olleet tekemisissä kuolleen lapsen ruumiin kanssa. Lapsen pukeminen ja arkkuun asettaminen tehtiin hiljaisuudessa ja siitä oli vastuussa vanhempi menopaussin ohittanut kuolemaa pelkäämätön nainen.

Kun katsomme lasten hauta-asuja voimme mahdollisesti nähdä nuorten tyttöjen ja naisten kädenjäljen. On mahdollista, että juuri he silittivät, leikkasivat ja ompelivat kankaat. Arkun teki usein miespuolinen kummi.

Vaikka koristeet ovat kauniita ja tekstiilit kauniisti ja huolella laskostettu ja silitetty, ikään kuin jokainen yksityiskohta olisi mietitty tarkkaan, nopeus ja epätarkkuus ovat selkeästi nähtävissä ompeleissa. Arkeologista materiaalia katsoessa on helppo kuvitella, että ompelutyö olisi tehty jutellessa toisten nuorten kanssa.

Koska lapsia pidettiin viattomina ja puhtaina, oli ehkä luonnollista antaa valmistelut tehtäväksi rippikoulun käyneelle (13–15-vuotta) mutta naimattomalle kummille. Tilaisuus oli osallistujille erityinen, jokapäiväisestä elämästä poikkeava ja sellaisena varmasti loi pysyviä muistoja näille nuorille. Voimme olla varmoja, että lasten haudoista löydetyt esineet ovat kyllästettyjä muistoilla ja monilla erilaisilla tunteilla: surulla, rakkaudella ja toivolla.

Koska erityisesti pienten lasten kuolema oli hyvin yleistä, ei ole yllättävää, että yhteisöt halusivat sosiaalistaa heidän nuoriaan hautaamisrituaalien kautta. Ne helpottivat nuorten tunteiden käsittelyä ja valmistivat heitä heidän tulevaan rooliinsa vanhempina. Monet tulivat hyvin todennäköisesti menettämään lapsen tai useampia.

Sanna Lipkin toimii akatemiatutkijana Oulun yliopistossa.