Syyllistytkö sinäkin arjen mikrorasismiin – eli mistä kielivalintamme kertovat?

Tullessani töihin Oulun yliopistoon sähköpostilaatikossani odotti englanninkielinen viesti, jossa kerrottiin työn aloittamiseen liittyviä asioita. Kyllähän minä englantia osaan ja viestin ymmärsin, mutta ihmettelin kirjoittajan kielivalintaa. Kyselin esimieheltä, voisinkohan kuitenkin vastata viestiin suomeksi. Toki toki.

Viestin lähettänyt yliopiston työntekijä oli kuulemma äidinkielinen suomalainen ja kirjoitti yleensä suomeksi. Olipa vaan halunnut jostain syystä lähestyä tuoretta suomen kielen yliopistonlehtoria englanniksi. Opetan myös viroa, ehkä siksi. Taikka siksi, että CV:ssäni on monta ulkomaista työnantajaa – tai ehkäpä kuitenkin nimeni takia.

Aina silloin tällöin kohtaamani ihmiset kyselevät, mistä olen kotoisin. Viimeksi sain selitellä eksoottisen nimeni alkuperää henkilölle, jolta ostin polttopuita. Kerran taas eräs pohjoissuomalainen opiskelija intoutui kesken opetuksen kehumaan, että osaan hyvin suomea, vaikka minulla jännä korostus onkin. ”Tämmöinen ’stadilais-hämäläinen’”, selitin hänelle ja mietin, mahtoiko hän olla vielä käynyt murteiden ja nykypuhekielen kurssia. ”Aa, ajattelin, että koska nimesi… ja niin edelleen.

Viime vuonna käynnistimme nelivuotisen akatemiahankkeen, jossa tutkitaan monikulttuurisia arjen vuorovaikutustilanteita.

Hankkeessa aloitti keväällä kaksi tutkimusapulaista, ja tuttu tilanne toistui. Elina Vittaniemi sai henkilöstöhallinnosta sähköpostia suomeksi ja Yingxi Cheng englanniksi. Molemmat ovat suomen kielen pääaineopiskelijoita, pian valmiita maistereita ja suomen kielen ammattilaisia.

Monelle meistä on sattunut jotain edellä kuvatun kaltaista, ja näille sattumuksille voi olla hauska nauraa. On kuitenkin syytä muistaa, että jokaisen suomenkielisessä työyhteisössä lähetetyn englanninkielisen viestin mukana kulkee myös sanaton viesti: –Sinä et liene suomalainen. Et varmaankaan osaa suomea! Viesti kertoo siis oletuksen siitä, kuka vastaanottaja on.

Sama koskee myös suullisia arjen viestintätilanteita. Jos puhuttelen jotakuta englanniksi vain siksi, että tämä näyttää ”ulkomaalaiselta” tai jos kysyn, mistä ”erikoisen” kuuloisen nimen omaava henkilö on kotoisin, syyllistyn johonkin, jota kutsutaan rasistisiksi mikroaggressioiksi eli lyhyemmin mikrorasismiksi.

Ai miksikö? Siksi, että kenestäkään ei tunnu mukavalta tulla jatkuvasti muistutetuksi siitä, että on erilainen, ettei kuulu joukkoon, että on ulkopuolinen ja ettei tämä yhteiskunta ja tämä meidän suomen kielemme oikeastaan ole häntä varten. Kielen ja yhteiskunnan suhteita tarkastelevissa ihmistieteissä tällaista kutsutaan toiseuttavaksi puheeksi. Toiseuttava puhe on yleinen mikroaggressioiden muoto, mutta mikroaggressioihin lasketaan kaikki muukin sellainen tahaton tai tahallinen toiminta, joka vahvistaa olemassa olevia stereotypioita.

Tyypillistä mikroaggressioille on, että tekijä tarkoittaa vain hyvää.

Kun hankkeessamme työskentelevä jatko-opiskelija Ivana Leinonen, tuolloin vielä Kováčová, ilmoittautui yliopistolla järjestettävään koulutukseen, avulias kouluttaja otti häneen yhteyttä ja kysyi, oliko hän mahdollisesti vahingossa ilmoittautunut suomenkieliseen koulutukseen, ja tarjosi paikkaa vastaavassa englanninkielisessä koulutuksessa. –Enköhän minä suomeksi pärjää, oli tuleva suomen kielen tohtori vastannut.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että jatkuva mikroaggressioiden kohteeksi joutuminen aiheuttaa ihmisissä vähemmistöstressiä ja vaikeuttaa heidän osallisuuttaan yhteiskunnassa.

Nyt meneillään olevassa tutkimuksessa Kaarina Hippi ja Liisa-Maria Lehto tutkivat Suomessa asuvien henkilöiden arkisia kokemuksia eri kielten käyttöön liittyen. Haastateltavien kertomuksissa toistuvat pohdinnat toisaalta siitä, mitä muut mahtavat ajatella, kun kuulevat minun puhuvan jotain muuta kieltä kuin suomea, ja toisaalta siitä, mitä muut mahtavat ajatella puhutellessaan minua vaikkapa englanniksi. Haastatellut ihmettelevät, miksi Suomessa ei voisi käyttää suomea. Miksi suomen kielen käyttöä pitää hävetä ja pyydellä anteeksi? ”Aivan kuin olisi kovin vaarallista, jos suomea taitamaton saa viestin suomeksi ja samalla jonkinlaisen vihjeen siitä, että suomi on täällä ihan varteenotettava käyttökieli”, Hippi pohtii. Haastatellut kyllä ymmärtävät, että ihmiset tarkoittavat vain hyvää, kun puhuvat ulkomaalaiselta vaikuttavalle henkilölle englantia. Lehdon mukaan haastatellut arvelevat suomalaisten pyrkivän englannin käytöllä kansainvälisyyteen ja kohteliaisuuteen. ”Ymmärrystä etsii paitsi natiivipuhuja, joka koettaa - hyvällä tai huonolla menestyksellä - valita tilanteeseen sopivan kielen, myös ulkomaalaistaustainen, joka sitten haastattelussa koettaa ymmärtää näitä natiivipuhujien motiiveja. Arjen kielivalinnat aiheuttavat paljon tunteita – valitettavasti myös negatiivisia”, Lehto toteaa.

Mikroaggression kohteeksi joutuva henkilö joutuukin hankalaan asemaan: Pitääkö minun hyväksyä itseeni kohdistuva mikrorasismi, jos tekijä tarkoittaa vain hyvää? Jos en hyväksy sitä, olen niuhottava tiukkapipo. Olisiko siis muka ajateltava, kuten eräskin maahanmuuttajien parissa työskentelevä henkilö asian tuumasi: –Heidän tulisi itsekin ymmärtää, että näyttävät erilaisilta kuin suomalaiset, ja on siksi aivan luonnollista, ettei heitä kohdella samoin kuin suomalaisia.

Jos hyväksyn mikrorasismin, hyväksyn samalla sen, että oikea paikkani on jossakin ”muualla”, poissa tästä yhteiskunnasta. Integroidu siinä sitten.

Maria Frick toimii viron ja suomen kielen yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Kielellinen ja ei-kielellinen osallisuus monikulttuurisessa arjessa.