Olenko tarpeeksi fiksu lääkikseen?

Minulle oli hyvin pitkään epäselvää, mitä haluaisin opiskella. Lukion loppupuolella pallottelin monen alan välillä – mielessäni olivat teknilliset alat, ravitsemustiede, logopedia ja lääketiede. Tutkin eri korkeakoulujen somekanavia ja selasin opintopolkua harva se päivä, tavoitteena löytää se yksi ala, joka erityisesti erottuisi kaikista muista ja johon tuntisin välitöntä vetoa. Sitä ei kuitenkaan ikinä löytynyt – oli vain pitkä lista aloja, jotka olivat ihan kiinnostavia.

Kuukausien selaamisen, pohtimisen ja poissulkutaktiikan käyttämisen jälkeen kiinnostavista aloista jäljelle jäi lopulta vain lääketiede, mutta mielessä oli silti vielä iso kysymysmerkki: olisiko minusta lääkisopiskelijaksi saati lääkäriksi?

Vaikka prosentuaalisesti opiskelupaikan saavien määrä saattaa vaikuttaa pieneltä, on vuosittain opiskelemaan pääsevien yksilöiden joukko todellisuudessa melko suuri. Joka syksy pelkästään Oulun yliopistossa yleislääketieteen opiskelun aloittaa toistasataa opiskelijaa.

Näitä tuoreita lääkisopiskelijan alkuja on jokaiseen junaan: on suoraan lukiosta tulleita, mutta on myös niitä, joilla oli jo yksi tai jopa useampi tutkinto suoritettuna. Mukaan mahtuu todistusvalinnalla ja pääsykoevalinnalla sisään päässeitä. On niitä, jotka ovat päässeet ensimmäisellä, toisella tai kolmannella hakukerralla, mutta on myös niitä, jotka olivat hakeneet jo useiden vuosien ajan. On urheilijoita, kuvataiteellisesti ja musikaalisesti lahjakkaita ja on maailmanmatkaajia. On niitä, jotka ovat unelmoineet lääkiksestä jo pienestä pitäen, mutta on myös omaa suuntaa vielä etsiviä. On ekstroverttejä ja introverttejä, ujoja ja puheliaita, optimisteja ja realisteja, johtajaihmisiä ja ei-johtajaihmisiä. Ennen kaikkea lääkisopiskelijat ovat kuitenkin joukko tavallisia ihmisiä, joita yhdistää kiinnostus ihmistä ja lääketiedettä kohtaan.

Ei ole olemassa vain yhtä ihmistyyppiä, joka sopisi lääkikseen. Lääkäreiksi tarvitaan paineen alla parhaiten suoriutuvia akuuttilääkäreitä, mikroskoopin ääressä viihtyviä patologeja, käsillä tekemisestä syttyviä kirurgeja ja eri-ikäisten ihmisten kanssa keskustelemisesta kiinnostuneita yleislääkäreitä.

Asia, mikä usein unohtuu, on se, että lääkiksestä ei valmistu pelkästään sitä perinteistä lääkärintyötä tekeviä lääkäreitä. Lääketieteen lisensiaattina voi työllistyä asiantuntijaksi esimerkiksi lääkealan yritykseen tai lähteä kohti tutkijan uraa. Toisaalta voi myös toimia lääketieteellisenä kouluttajana tai opettajana, tai perustaa vaikka oman lääkealan firman. Vaihtoehtoja on paljon.

Sen lisäksi, että lääkikseen tarvitaan erilaisia ihmisiä, on tärkeää muistaa, että lääkikseen pääsy ei tarkoita täydellistä suoriutumista ja tietotaitoa. Sen sijaan virheille on tilaa niin pääsykokeessa ja ylioppilaskokeissa kuin myös opinnoissa ja työelämässä. Koulua aloittaessa kiinnostus lääketiedettä kohtaan on tärkeämpää kuin absoluuttisesti kaiken osaaminen, koska opiskelu aloitetaan lukiobiologian kertaamisella, ja myöhemminkin opiskeluissa tärkeimmät asiat kertautuvat useaan otteeseen.

Ennen kaikkea lääkisopiskelijat ovat kuitenkin joukko tavallisia ihmisiä, joita yhdistää kiinnostus ihmistä ja lääketiedettä kohtaan.

Tälle alalle mahtuu monenlaisia ihmisiä, erilaisia taustoja ja erilaisia vahvuuksia. Tänne sopivat ne, joilla on uteliaisuutta, sinnikkyyttä ja halu kehittyä – eivät ne, jotka ovat täydellisiä. Lopulta ymmärsin itsekin, että minun ei tarvitse miettiä, että sovinko joukkoon. Tämä on koulu, jossa saan opiskella juuri sitä, mikä minua kiinnostaa ja innostaa. Sen on siis oltava minua varten.