Piikkikammoisesta parantajaksi – miksi valitsin lääketieteen?

Yläasteella en vielä tiennyt mitä halusin ”tehdä isona”. Pidin luonnontieteistä ja minua kiehtoi maailmankaikkeuden järjestäytyminen molekyylitasolta lähtien. Ehkä minusta tulisi fyysikko, matemaatikko tai tietokonenero. Yhden asian kuitenkin tiesin: minusta ei tulisi lääkäriä. En sietänyt ihmisen biologiaa. Siitä tuli huono olo.

Vaikein aihe minulle oli veri. Muistan kuinka etsin etukäteen biologian kirjasta kappaleen verestä ja laskin milloin se käytäisiin läpi. Yritin valmistautua, mutta tuon tunnin koittaessa kylmä hiki nousi pintaan ja silmissä sumeni. Pyysin lupaa poistua luokasta ja odotin tunnin päättymistä vessassa.

Lukiossa pohdin luonnontieteellisiä aloja laajemmin ja valitsin lukujärjestykseeni biologian kursseja. Muutaman kurssin jälkeen päätin, että haluaisin kirjoittaa biologian, mikä tarkoitti myös ihmisen biologian kurssin käymistä. Kurssi tuotti minulle samanlaisia haasteita kuin yläasteella. Kuitenkin mielenkiintoni elimistön toimintamekanismeja kohtaan kasvoi. Halusin tietää, miten se toimii.

Valmistautuessani biologian ylioppilaskirjoituksiin aloin leikitellä ajatuksella tulla lääkäriksi ja etsin tietoa lääkärin työstä. Yllätyksekseni sain selville, että lääkärien erikoisaloja on olemassa jopa 50 erilaista! Potilastyötä, toimenpiteitä, asiantuntijuutta, opettamista ja tieteellistä tutkimusta. Kuvani lääkäreistä terveyskeskusten valkotakkisina vastaanottajina laajeni. Ajatus siitä, ettei kaikkien lääkärien työ välttämättä ole jatkuvaa potilaskontaktia, rohkaisi silloista introverttia lukiolaista. Voisinko minäkin siis olla lääkäri sellaisena kuin olen?

Mitä enemmän sain tietoa, sitä sopivammalta ala tuntui. Kotona omassa huoneessa oli turvallinen ympäristö totutella uusiin aiheisiin. Siellä katsoin YouTube-videoita eri erikoisaloista. Kun uteliaisuus voitti pelon aloin katsomaan leikkausvideoita, jotka totuttivat minut veren näkemiseen (vaikka yllätyinkin kuinka vähän verta useimmissa leikkauksissa vuotaa!)

Siitä on nyt kolme vuotta, kun aloitin lääketieteen lisensiaatin opinnot Oulun yliopistossa, enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Kehitys on ollut nopeaa: harjoittelu on muuttanut pelot rutiiniksi. Ensimmäisen kesän verikokeet oikeilta potilailta tuntuivat merkittävältä saavutukselta. On tavallista, että opiskelijoita heikottaa, kun harjoitellaan verinäytteitä tai seurataan leikkauksia. Opettajat, kurssikaverit ja muu henkilökunta ymmärtävät sen hyvin.

Vaikeat asiat voi voittaa kohtaamalla ne. Niihin tottuu, kun niitä käsittelee. Opin, että lääkäreitä on monenlaisia, ja ihmisläheinen työ, jota ennen pelkäsin, on nyt yksi työn parhaista puolista. Oulun yliopisto on ollut turvallinen paikka kokea ja oppia uusia asioita. Yksi niistä on nimi ilmiölle, joka melkein esti hakemiseni lääkikseen: vasovagaalinen reaktio.