Yleistyvät tuulitulvat vievät kahlaajien pesät – avuksi maankäytön suunnittelu, tekomunat ja keinohaudonta äärimmäisenä ratkaisuna
Ilmastonmuutoksen myötä yleistyvät meritulvat uhkaavat yhä useammin uhanalaisten kahlaajalintujen pesintää Suomen rannikoilla. Kahlaajat ovat parhaillaan aloittamassa pesintäkauttaan.
Oulun yliopistossa helmikuussa 2026 tarkastettu väitöskirja osoittaa, että Perämeren rannikon matalilla rantaniityillä pesivien kahlaajien pesät tuhoutuvat tulvissa yhä useammin – ja että riski on kasvanut selvästi viime vuosikymmenten aikana. Tutkimuksessa havaittiin, että merkittävä pesätuhojen kynnys ylittyy jo silloin, kun meriveden pinta nousee noin 40 senttimetriä tavanomaista korkeammalle. Tällaisia tulvia tapahtuu nykyisin moninkertaisesti enemmän kuin vielä 1970-luvulla.
”Seurasimme eri tutkimuksissa useiden vuosien ajan suokukon ja etelänsuosirrin pesimämenestystä Perämeren alueella. Havaitsimme, että tulvat voivat tuhota kerralla lukuisia pesiä ja pahimmillaan suurimman osan pesimäalueesta yhdessä yössä”, kertoo väitöskirjatutkija Hanna Algora. Suokukko on Suomessa äärimmäisen uhanalainen laji. Etelänsuosirri on erittäin uhanalainen ja pesivät parit ovat vaarassa hävitä Perämereltä.
Erityisen haavoittuvia ovat lajit, jotka pesivät rantaviivan tuntumassa matalilla niityillä. Perämeren matalilla rannoilla tulvavesi nousee kauas rantaviivasta. ”Tulvimisen lisääntyminen on kytköksissä ilmastonmuutokseen ja koskee kahlaajien lisäksi muitakin lintuja”, sanoo tutkimuksiin osallistunut Oulun yliopiston yliopisto-opettaja Veli-Matti Pakanen. ”Lisääntynyt tulviminen voi heikentää pesimämenestystä ja pahimmillaan johtaa Perämeren lintulajiston köyhtymiseen.”
Tulvariski on korkea juuri pesimäaikaan, mutta pesäpaikkoja ei voi aina valita
Perämeri ei ole vuorovesialuetta, mutta meriveden korkeutta nostavat voimakkaat tuulet ja matalapaineet. Tutkimuksen mukaan juuri tällaiset niin sanotut tuulitulvat ovat yleistyneet erityisesti keväällä ja alkukesällä pesimäaikaan, jolloin kahlaajat hautovat muniaan. Kun tulva osuu haudontavaiheeseen, pesät jäävät veden alle, ja emot hylkäävät ne nopeasti.
Väitöstutkimuksessa havaittiin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Perämerellä on ollut lähes joka pesimäkaudella ainakin yksi tulva, joka ylittää kahlaajalintujen pesinnälle kriittisen rajan. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaisia vuosia oli huomattavasti harvemmin.
Tutkimus osoittaa myös, että linnut eivät aina pysty reagoimaan kasvaneeseen tulvariskiin muuttamalla pesäpaikkaansa turvallisemmaksi. ”Rantaniittyjen umpeenkasvu ja maankäyttö ovat kaventaneet sopivia pesimäalueita, ja monin paikoin matalin, tulvariskille alttein vyöhyke on ainoa avoin ja linnuille sopiva ympäristö. Tämä luo ristiriidan: pesät sijoittuvat alueille, joilla ravintoa on hyvin tarjolla ja kasvillisuus sopivaa, mutta joissa tulvavaara on suurin”, jatkaa Pakanen.
Tekomunat ja keinohaudonta viimeisenä keinona
Oulun yliopistossa on testattu myös yllättävän toimivaa suojelukeinoa: munien keinohaudontaa. ”Esimerkiksi kaikkein suurimmassa vaarassa olevista etelän suosirrien pesistä oikeat munat kerättiin tilapäisesti talteen ja tilalle asetettiin painoltaan ja ulkonäöltään aitoja munia muistuttavat tekomunat. Oikeat munat haudottiin ja kasvatettiin hallituissa olosuhteissa, ja lentokykyiset poikaset palautettiin luontoon”, selostaa Pakanen.
Menetelmä osoittautui käyttökelpoiseksi erityisesti, kun pesiä uhkasi tulva tai laiduntavien eläinten tallaaminen. Keinohaudonnan avulla onnistuttiin pelastamaan osa pesyeistä, jotka muuten olisivat lähes varmasti tuhoutuneet. Tutkijat korostavat, että elinympäristöjen hoito on ensisijainen suojelukeino. Keinohaudontaa kannattaa käyttää poikkeuksellisissa tilanteissa, kun jokainen onnistunut pesintä on tärkeä lajin säilymiselle.
Kahlaajat ovat muuttolintuja ja niiden väheneminen koskee eri maita ja mantereita
”Laidunnus on tehokas keino ylläpitää kahlaajien pesimäpaikkoja. Tutkimusten mukaan kahlaajalintujen suojelussa tarvitaan kuitenkin entistä enemmän ennakoivia toimia. Laaja-alaisten rantaniittyjen hoito, avoimien ja hieman korkeampien pesimäalueiden säilyttäminen sekä huomioiminen maankäytössä ovat ratkaisevia uhanalaisten lajien pesimämenestyksen parantamisessa ja rannikkolajien elpymisessä”, huomauttaa Pakanen.
Etelänsuosirrin pesinnällä mallinnettu tuore tutkimus vahvistaa, että kahlaajien pesimäalueen koko on ratkaiseva: pesien selviytyminen paranee selvästi 90 hehtaaria suuremmilla alueilla. Hoidettavien rantaniittyjen tulisi olla mieluiten 120–150 hehtaaria, jolloin pesät ja poikaset onnistuvat paremmin säästymään myös pedoilta.
Lue lisää kahlaajien pesintää tukevien hoidettujen rantaniittyjen kokojen tutkimuksesta
Ekologian ja genetiikan tutkimus Oulun yliopistossa
