Osallinen, syrjässä, marginaalissa, onnellinen? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen erityisopiskelijoista Suomessa ja Saksassa

Oppisopimuskoulutus on noin kolme vuotta kestävä, suurimmaksi osaksi työpaikalla ja Suomessa työsuhteessa suoritettava ammatillinen tutkinto. Työpaikalle nimetään oppimisen ohjaamisesta vastaava työpaikkakouluttaja. Työn ohella opiskelija suorittaa teoriaopintoja ammatillisessa oppilaitoksessa. Nuorten ammatillista koulutusta koskevassa julkisessa keskustelussa ei juurikaan ole tullut esille, että meillä on tuhansia työkykyisiä tai osatyökykyisiä vammaisia tai heihin verrattavia pitkäaikaissairaita henkilöitä, joille oppisopimuskoulutus voisi myös tarjota mahdollisuuden osallisuuteen työelämässä. Näille ryhmille tarkoitettu oppisopimuskoulutus tapahtuu nyt pääasiassa pienimuotoisina kokeiluprojekteina, joita ylläpitävät muutamat ammatilliset erityisoppilaitokset ja oppisopimustoimistot yhteistyössä sosiaalialan järjestöjen kanssa. Saksassa ammatillisesta koulutuksesta yli 80 prosenttia on oppisopimuskoulutusta, myös erityisopiskelijoiden osalta. Suomessa sen osuus erityisopiskelijoiden ammatillisessa koulutuksessa oli vain vajaat kaksi (2) prosenttia vuonna 2015.

Tutkimuksen tulokset perustuvat yhteensä 30:n suomalaisen ja saksalaisen oppisopimuskoulutuksen avulla valmistuneen tai valmistumassa olevan vammaisen, pitkäaikaissairaan tai osatyökykyisen haastatteluihin. Suurin osa heistä oli nuoria aikuisia. Kaikkien soveltuvuus ja toimintakyky oli arvioitu ennen koulutukseen hyväksymistä. Tutkimuksen avulla haluttiin saada tietoa siitä, miten osanottajat kokivat koulutuksen vaikuttaneen heidän osallisuuteensa ja arjen kokemuksiinsa. Tulokset molemmissa maissa osoittavat, että oppisopimuskoulutus estää selkeästi syrjäytymistä. Se antaa vammaisille ja osatyökykyisille kokemuksen osallisuudesta sekä mielekkäästä, arvokkaasta elämästä. Suurin osa haastatelluista oli sijoittunut koulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- ja erityisesti Suomessa osa-aikatyöhön. Joukossa oli muun muassa saksalaisia työstään ylpeitä vaikeavammaisia, jotka työskentelivät auto- ja lentokonetehtailla eri ammattitehtävissä yhdenvertaisina muiden kanssa.

Saksassa lainsäädäntö ja sen nopea reagointi ajankohtaisiin ongelmiin osoittautui vahvaksi muutosvoimaksi yhdenvertaisen työkansalaisuuden edistämisessä. Jotta erityisopiskelijoiden oppisopimuskoulutus olisi Suomessakin mahdollista nykyistä laajemmin, opiskelijoille olisi lainsäädännön avulla turvattava riittävät tukipalvelut ja niiden pysyvä rahoitus. Edelleen, vammaisten ja osatyökykyisten nykyistä parempi pääsy avoimille työmarkkinoille ei toteudu ilman, että maassamme saadaan aikaan kaksi merkittävää uudistusta. Toinen on kiintiölaki, jonka valtiovalta ja ammattijärjestöt voisivat hyväksyä. Saksassa voimassa olevan vastaavan lain mukaan vähintään 20 työntekijää työllistävän yksityisen tai julkisen yrityksen tai yhteisön on työllistettävä vammaisuuden statuksen omaavia vähintään viisi (5) prosenttia työvoimansa kokonaismäärästä. Mikäli työnantaja ei täytä kyseistä lainkohtaa, se joutuu maksamaan kuukausittaista sakkomaksua integraatiovirastolle.

Toinen välttämätön uudistus on, että valtiovalta ottaa käsittelyynsä vammaisten avotyön ja toimintakeskusten tulevaisuuden. Vammaisten oikeuksien sopimus ratifioitiin kesällä 2016. Jo kyseisen ratifioinnin, YK:n ihmisoikeuksien sopimuksen sekä yhdenvertaisuuslain perusteella maassamme on avattava julkinen keskustelu siitä, miten vammaisten avotyössä suorittamasta palkattomasta työstä voidaan tehdä osa tuotantoelämää. Pienikin työpanos on työpanos, josta on suoritettava asianmukainen korvaus. Sitä ei ole nykyisin maksettava 0-12 euron ahkeruus- tai toimintaraha päivältä.