Ikiroudan tutkimusta pohjoisilla alueilla

Ikirouta innoitti pohtimaan arktisen luonnon ja ihmisen vuorovaikutusta

Ihmisen muuttaessa ympäristöä rakentamisen ja maankäytön myötä muuttuvat samalla luonnonprosessit niillä alueilla. Luonnonmaantieteen professori Jan Hjort Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksiköstä muistuttaa, että paikallisella tasolla tämä voi tuoda myös miellyttävyysaspektin.

”Tyypillisenä seurauksena kaupungit ovat lämpöisempiä ilmasto-oloiltaan kuin maaseutumaisemmat alueet ja metsät. Jos taas katsotaan laajemmin arktista aluetta, niin muun muassa ikirouta eli pysyvästi roudassa oleva maa sulaa ilmaston muuttuessa, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti rakennuksiin ja rakentamiseen.”

Ikiroudan sulaessa maa usein vettyy ja sen kantokyky heikkenee. Rakenteiden vajotessa eri kohdissa rakennusta syntyy halkeamia ja vaurioita, on sitten kyseessä tie, talo tai kaasuputki. Laajassa mittakaavassa tulisi Hjortin mukaan hillitä ilmastonmuutosta ja ilmaston lämpenemistä.

Luonnonmaantiede tutkii erilaisia luonnonilmiöitä alueellisessa asiayhteydessä.

”Voidaan myös katsoa, miten luonnonolosuhteet vaikuttavat ihmisen toimintaan tai miten ihmisen toiminta vaikuttaa luonnonilmiöihin.”

Tutkimustiedon levittämistä esimerkiksi päättäjille Hjort pitää sinänsä haasteellisena. Ikiroutatutkimus kiinnostaa mediaa kansainvälisesti, Suomessa taas ei niinkään. Luonnollisesti uhat esimerkiksi rakennuksille eivät ole Suomen mittakaavassa merkittäviä.

Laajemmat ikirouta-alueet sijaitsevat Siperiassa sekä arktisessa Kanadassa ja Alaskassa. Riskialtteimpia alueita lukuisine ohi kulkevine kaasu- ja öljyputkineen ovat etenkin isommat kaupungit Jamalin Nenetsissä.

”Suomessa ikiroutaa on vain korkeimpien tuntureiden lakiosissa ja soiden palsamuodostumissa. Lapissa tiet kulkevat paikoin palsasoiden yli, mikä näkyy vaurioituneina teinä.”

Kipinä kenttäkurssilta

Ikiroutatutkijan työn tulokset noteerattiin äskettäin arvostetussa kansainvälisessä Nature Communications -julkaisusarjassa. Ikiroudan sulamista mallintaneen hankkeen toisena päätutkijana Hjort toteaa pohjoisen pallonpuoliskon ikirouta-alueen infrastruktuurin olevan 70-prosenttisesti vaarassa vuoteen 2050 mennessä. Arktisten alueiden ikiroudan tutkimuksessa mallinnetaan hänen mukaansa jatkossa lisää keskeisten ikiroutamuodostumien esiintymistä ja niiden ilmastoherkkyyttä.

”Tarkoituksena on tarkastella ikiroutaolosuhteita myös menneinä aikoina, eli mennään useita tuhansia vuosia ajassa taaksepäin ja katsotaan ikiroudan esiintymistä holoseenin lämpöoptimin aikana. Sitten mennään vielä taaksepäin, viimeisintä jäätiköitymisvaihetta edeltäneeseen lämpökauteen, Eem-interglasiaaliin, noin 120 000 vuotta sitten.”

Luonnonmaantieteessä tutkimuksen tavoite määrittelee Hjortin mukaan pitkälti sen, miten tutkimus käytännössä tapahtuu.

”Omat analyysimme eivät esimerkiksi perustu niinkään kenttätyöskentelyyn johtuen laajoista tutkimusalueista vaan paikkatiedon hyödyntämiseen. Ikiroudan mallintaminen ja maaperän lämpötilan analysointi perustuvat toki kairanrei’istä mitattuihin lämpötiloihin, mutta ne ovat muiden tutkijoiden useiden vuosien aikana tekemiä havaintoja, jotka on tallennettu kansainväliseen tietokantaan.”

Luonnonmaantieteen professori Jan Hjort toteaa aistivansa ihmisen pienuuden ja luonnon koskemattomuuden vaikkapa tunturipaljakalla. ”Sitä kautta pääsee samalla osaksi sitä omaa tutkimusaluetta ja -aihetta.”

Tutkijan ura ei ollut Espoosta kotoisin olevalle Jan Hjortille selviö. Aloitettuaan maantieteen opinnot Helsingin yliopistossa alkoivat kylmät alueet kuitenkin vetää häntä puoleensa.

”Tiettyjen kurssien yhteydessä oli klassisia vanhoja professoreita, jotka pitivät luentoja luonnonmaantieteen teemoista, ja joiden yhteydessä kiinnostuin kylmien alueiden prosesseista, kuten roudasta ja ikiroudasta. Yksi jälkikäteen ajateltuna suuntaa antava kurssi oli emeritusprofessori Matti Seppälän vetämä kenttäkurssi Lapissa, missä näin routaprosessien synnyttämiä erilaisia muodostumia – tyypillistä kylmien alueiden geomorfologiaa – ja joka herätti sitten mielenkiinnon näitä ilmiöitä kohtaan.”

Gradua varten tehty geomorfologinen kartoitus innoitti nuorta maantieteilijää kohti vaativampaa tutkimusta ja edelleen maantieteen tutkijakouluun väitöskirjan pariin. Väitöskirjatyössään hän kartoitti ja analysoi routamuodostumia Paistuntureiden erämaa-alueella. Yli sadan maastopäivän ja 1500 kävelykilometrin myötä myös kenttätyöt tulivat tutuiksi.

Urallaan muun muassa Huippuvuorilla ja Alaskassa maastossa kierrellyt professori toteaa erilaisissa ympäristöissä liikkumisen ja havainnoinnin kasvattavan ymmärrystä ja osaamista myöhempää tutkimusta varten.

Alustavat tulokset kertovat paljon

Suuria tieteellisiä oivalluksia Hjort ei kenttätöiden parissa muista tehneensä johtuen pitkälti kentällä työskentelyn päämäärätietoisesta ja usein fyysisesti raskaasta luonteesta. Kommelluksiakaan ei juuri ole sattunut. Väitöskirjatyönsä alkuajoilta hän kuitenkin muistaa tilanteen, jossa kipeytynyt akillesjänne laittoi tutkijanalun uusissa vaelluskengissään lujille.

”Ajattelin siinä tuulen heiluttaessa telttaa, että tähän ensimmäiseen kenttätyöpäiväänkö se väitöskirja nyt jäi, kun en pystynyt enää kävelemään. Onneksi minulla oli mukana myös saappaat, joilla sitten kävelin kenttätöissä koko loppukesän ilman mitään ongelmia.”

Hjort jatkoi palkitun väitöskirjansa jälkeen Helsingin yliopistossa tutkijatohtoriprojektiin, jonka aikana hän työskenteli myös yliopistonlehtorina. Oulun yliopistoon hän siirtyi vuonna 2010 määräaikaisen professorin tehtävään, joka lopulta vakinaistettiin.

”Tutkimusteemoissani pyrin tekemään sellaista työtä, jolla olisi myös käytännön merkitystä ja jotain sovellettavuusarvoa. Sinänsä tykkään tehdä ja arvostan perustutkimusta, joka näyttää arvonsa ehkä joskus myöhemmin.”

”Tuntuu, että tutkijan työn suola on se, kun löytää jotain uutta. Luonnonmaantieteilijälle hienoimpia hetkiä on usein kenttätyöskentely ja siellä aineiston kerääminen. Aineiston kasaamisen jälkeen analyysit ja raakatulokset kertovat jo paljon siitä, että onko tästä johonkin vai ei.”

Toisena motivoivana näkökulmana työssään Hjort nostaa esiin opetustyön ja opinnäytteiden ohjaamisen. Nykyisin vetämillään maisterivaiheen kenttäkursseilla hän haluaa kannustaa opiskelijoita tutkimuskysymysten kypsyttelyyn.

”On palkitsevaa nähdä, miten nuorempi sukupolvi ja mahdollisesti tulevat tutkijat kehittyvät vuosien varrella.”

Teksti ja henkilökuva: Matti Heinineva

 

Pääkuva: Jan Hjort

Viimeksi päivitetty: 14.5.2019