Keskus ja periferia muuttuvassa maailmassa

Torstai, marraskuu 29, 2012 - Perjantai, marraskuu 30, 2012

 

KESKUS JA PERIFERIA MUUTTUVASSA MAAILMASSA

CENTRE AND PERIPHERY IN A CHANGING WORLD

Erilaisissa vuorovaikutussuhteissa keskus ja periferia ovat keskeisiä käsitteitä, joilla määritellään vuorovaikutussuhteissa olevien osapuolien asemaa sekä ainakin osittain myös vaikutuksen suuntaa ja painopistettä. Symposiumin tavoitteena on monitieteisestä näkökulmasta tarkastella keskus ja periferia -suhdetta ja siihen liittyviä teoreettisia lähestymistapoja eri aikakausiin ja paikkoihin sidottujen esimerkkien ja tapausten kautta.

 

SYMPOSIUMIN OHJELMA:

To / Thu 29.11.

09.00-             Esitelmöijien rekisteröityminen (salin/room L 2 luona)

10.00–10.10     Symposiumin avaus / Opening session (sali/room L 2)

10.10–11.40     Sessio 1 (L 2)

Esa Ruuskanen, Ydinalueiden ja periferian uudelleen määrittely Turun Akatemiassa 1740–1770-luvuilla

Marjatta Aittola, Karjala Pietarin periferiana 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa

Kari Alenius, Petserimaa Viron osana: malliesimerkki keskuksen ja periferian välisestä suhteesta?

11.40–12.30     Lounastauko / Lunch break

12.30–14.00     Sessio 2 (L 2)

Olavi K. Fält, Keskus-periferia suhteiden vaikutus länsimaisiin mielikuviin Japanista 1853–1904 – esimerkkeinä Suomi ja Ruotsi

Aarni Virtanen, Keskus ja periferia Vihtori Kosolan puheissa

Erja Simuna, Bobby Sands – kylmäverinen terroristi ja historian vanki

12.30–14.00     Session 3 (KE 1139)

Johan Strang, The limit and potential of peripheral eclecticism. Logical empiricism in the Nordic countries 1930–1970

Gerhard Schmitt, C.G Jung & centre and periphery

Veronika Sušová-Salminen, Studying Eastern Europe as constructing the Other: East European area studies and the metageography of the world-system

14.00–14.30     Kahvitauko / Coffee break

14.30–16.00     Sessio 4 (L 2)

Reijo Valta, Kursun kylän autot. Alueellisten tekijöiden vaikutus uuden teknologian käyttöönotossa

Matti Salo, Kohti alueellisesti ja sosiaalisesti tasa-arvoista yliopistojärjestelmää: suomalaisen yliopistosektorin nopea laajentuminen 1950-luvulta 1970-luvulle

Heikki Roiko-Jokela, Taistelu Murhijärvestä

14.30–15.30     Session 5 (KE 1139)

Juha Saunavaara, Breaking the tradition? The Allied occupation of Japan and the central government’s guidance of the development of Hokkaido

Tuula Okkonen, Falling monuments, broken memories and the US monument policy in the occupation of Japan

 

19.00–                Illanvietto / Get-together at a restaurant Fransmanni (Pakkahuoneenkatu 16)

 

Pe / Fri 30.11.

09.30–11.00     Sessio 6 (HU 106)

Jari Okkonen, Itämeren piirin vuorovaikutusverkoston muutokset kivikaudella – vertaisyhteisöjen reaktioita neolitisaatioon

Juha Tuppi, Periferia resurssina esiroomalaisessa Keski-Italiassa: Tapaus Crustumerium

Marika Rauhala, Kuolemattomat keskustassa ja maanäärillä: Jumalallinen näkökulma tilaan antiikin Kreikassa

11.00–12.00     Lounastauko / Lunch break

12.00–13.30     Sessio 7 (HU 106)

Reija Satokangas, Periferia periferiassa teollistuu – muuttoliike Kemijokisuun yhteiskunnallisen muutoksen taustalla

Matti Enbuske, Valtiovallan panostus Pohjois-Suomen liikenneinfraan: tavoitteet, toteutus, tulokset

Matti Mäntylä, Pohjois-Suomen perifeerisyys Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa

12.00–13.30     Session 8 (HU 205)

Samuel Vaneeckhout, An early centre in the north: Sär-1 and socio-ecological circumscription

Nicolaie A. Şorodoc, For a Ruthless Criticism of World-Systems Theory/Analysis: from the present into the past of the Bronze Age Aegean

Timo Sironen, Vallan keskuksessa luotuja kuvia periferisten lähikulttuurien piirteistä: Rooma ja sabellilaiset n. 600-50 eaa.

13.30–14.00     Kahvitauko / Coffee break

14.00–15.30     Sessio 9 (HU 106)

Sirpa Aalto, “Keskusta” ja “periferia” ryhmien välisissä suhteissa – esimerkkinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri 1200-luvulla

Esko Nevalainen, Englannin ja Skotlannin väliset suhteet brittiläisten sisällissotien aikakaudella

Henry Oinas-Kukkonen, Alaskan ”sourdough”-territorio muuttuvassa maailmassa

15.30–15.40     Symposiumin päätös / Closing session (HU 106)

 

ABSTRAKTIT

Sirpa Aalto

”Keskusta” ja ”periferia” ryhmien välisissä suhteissa – esimerkkinä norjalais-islantilainen kulttuuripiiri 1200-luvulla

 

Ryhmäidentiteetti rakentuu siten, että ryhmä määrittää itseään suhteessa muihin, ns. ulko-ryhmiin. Keskeinen tekijä ryhmäidentiteetin muodostuksessa ovat stereotypiat, joita ulko-ryhmistä luodaan. Ulko-ryhmiä voidaan jaotella sen mukaan, miten läheisiksi tai kaukaisiksi ne koetaan. Näitä ryhmärajojen määritelmiä voidaan verrata keskusta-periferia -käsitteisiin, joita on käytetty perinteisemmin maantieteellisessä merkityksessä. Jos ns. sisä-ryhmä, joka määrittää omaa identiteettiään, on ikään kuin keskusta, ovat ulko-ryhmät suhteessa siihen periferiaa. Sisä- ja ulkoryhmät ovat erilaisessa vuorovaikutuksessa keskenään riippuen siitä, millaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa. Vuorovaikutus voi olla tasapuolista tai painottunutta toiseen suuntaan.

Esitelmässäni otan esimerkiksi ryhmien välisestä vuorovaikutuksesta islantilais-norjalaisen kulttuuripiirin 1200-luvulla. Ensinnäkin tarkastelen kulttuuripiirin sisäistä dynamiikkaa. Islantilaiset olivat pääsääntöisesti norjalaista alkuperää: he jakoivat norjalaisten kanssa kielen, kulttuurin ja uskonnon. Vuosina 1262–64 islantilaiset liittyivät virallisesti Norjaan paikalliskäräjien päätöksillä. Maantieteellisesti Islanti oli periferiaa Norjasta katsottuna ja maassa kehittyikin oma paikallisidentiteetti. Kuitenkin edellä mainitut tekijät yhdistivät islantilaiset kiinteästi emämaahan jo ennen virallista yhdistymistä, mikä on perustana käsitteelle norjalais-islantilainen kulttuuripiiri. Tältä pohjalta on mielenkiintoista tarkastella, miten keskusta-periferia –käsitteet sopivat kuvamaan islantilaisten ja norjalaisten välisiä suhteita.

Tarkastelen norjalais-islantilaisen kulttuuripiirin ilmenemistä mentaalisella tasolla eli miten se esitetään saagakirjallisuudessa, lähinnä kuningassaagoissa, 1200–luvulla. Vertailuaineistona käytän suurin piirtein samoihin aikoihin kirjoitettuja lakitekstejä ja annaaleja, jotka puolestaan antavat kuvan siitä, miten suhteet ilmenivät tosiasiallisella tasolla.

 

Marjatta Aittola

 

Karjala Pietarin periferiana 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa eurooppalaisen kirjallisuuden kuvassa

Pohjansodassa valtaamalleen alueelle Pietari Suuri perusti Nevanlinnan paikalle vuonna 1703 Pietarin kaupungin, joka tuli Venäjän pääkaupungiksi vuonna 1712 ja kasvoi nopeasti Pohjois-Euroopan suurimmaksi keskukseksi. Onkin kysyttävä, miten tämä kehitys näkyi kirjallisuudessa, mitkä tekijät loivat edellytyksiä Pietarin kasvulle, milloin ja miten Pietarin ja Karjalan keskus – periferia suhde syntyi, millainen tämä vuorovaikutussuhde oli ja oliko jokin Karjala-alueista siinä toisia painavammassa asemassa.

Suuri Pohjansota toi Pohjois-Euroopan kirjallisuuteen, koska se muutti rajusti Euroopan voimatasapainoa Ruotsin suurvallan vaihtuessa Venäjän suurvallaksi.  Rajan läheisen sijaintinsa vuoksi Karjala joutui vuodesta 1700 alkaen Euroopan valtapolitiikan näyttämöksi. Jo Pietarin rakentaminen luonnonvaroiltaan köyhälle paikalle oli tapahtunut kuin ihmeen kaupalla suurelta osin sotavankien voimin ja etäämpää kuljetetun aineellisen avun varassa. Tsaarin toteuttama ulkomaankaupan siirtäminen Arkangelista Pietarin uuteen Itämerelle avautuvaan satamakaupunkiin loi tärkeän perustan Pietarin kaupalle ja elinkeinoelämälle. Pietarista muodostui myös luonnonmaantieteellisen tutkimuksen tärkeä keskus.

Karjalan ja Pietarin periferia-keskusta suhde alkoi kirjallisuudessa näkyä oikeastaan vasta noin vuoden 1735 vaiheilla, jolloin ruotsalaisen matkailijan C.R. von Berchin huomio kiintyi Pietariin, joka hänen mielestään vähäpätöisistä saarista oli nopeaan kasvanut huomattavaksi kaupungiksi. Hän pyrki jo jossain määrin selittämään syitä kaupungin ”imuun” väestökeskittymänä. Saksalainen Vanhassa Suomessa toiminut valtioneuvos Peter Friccius ilmoitti alueesta kiinnostumisensa syyksi Pietarin päivittäisen vuorovaikutuksen Vanhan Suomen alueen kanssa. Käsiteparia keskus – periferia ei vuosien 1700 - 1800 kirjallisuudessa vielä suoranaisesti esiinny, vaikka niiden merkitys Pietarin ja Karjalan vuorovaikutuksessa ymmärrettiinkin. Pietarin alueen niukkuus luonnonantimista korostui lähteissä koko tutkimusajankohdan ajan. Samanaikaisesti kuvattiin Pietariin Karjala-alueilta - erityisesti Vanhasta Suomesta - kuljetettuja hyödykkeitä: elintarvikkeita, erilaisia rakennusmateriaaleja ja niiden hyväksi nähtyä tai erikoista laatua ja sitä ihmismäärää, joka työskenteli tämän elinkeinonhaaran parissa. Useimmiten loppuvaikutelmaksi jää, että vientisuhteesta hyötyjäksi jäi lähinnä vain keisarillinen Pietari, jonne hyödykkeet päätyivät. Pietari oli vuorovaikutuksen painopiste ja sinne Karjala-alueilta kohdistui myös vaikutuksen suunta.

Pohdintaa Karjala-alueen hallussapidon kannattavuudesta käytiin lähteissä sekä Ruotsin että Venäjän näkökulmista. Ruotsalainen Hülphers näki Venäjälle menetetyn Viipurin alueen hallussapidon Ruotsille kannattamattomaksi siitä syystä, että se oli Ruotsille etäinen ja varusväen järjestäminen sinne olisi kovin raskasta ja lisäksi vuoden 1760 tilanteessa viipurilaiset olivat venäläismielisiä. Tämä yhdessä oli saanut aikaan sen, että Viipuri oli nyt Pietarin etumuuri. Saksalainen Friccius 1807 näki Vanhan Suomen kokonaisuutena Pietarin etumuuriksi länttä vastaan, joskin erittäin köyhäksi ja Venäjälle taloudellisesti kannattamattomaksi kivierämaaksi. Venäläinen Gagarin Suomen autonomian syntyvuotena 1809 korosti sitä, että Venäjän oli maantieteellisesti läheisemmästä Pietarista helpompi huolehtia Suomesta kuin Ruotsin oli ollut Tukholmasta käsin aikoinaan.

Myöhemmin eli 1760-luvun lopulta lähtien Aunuksesta lähtöisin olevan miesväen Pietarissa oleskelun syyksi todettiin kotoisen maanviljelyn ja työssäkäynnin aliarvioiminen ja viehtymys toimimiseen Pietariin suuntautuneessa kaupassa tai yleensä työelämässä Pietarissa. Samalla nähtiin Pietari-imun haitallisena seurauksena Aunuksen maatalouden laiminlyönti. Viipurin kuvernementin ja Aunuksen kiviteollisuuden käynnistyttyä ja useiden muiden Pietariin vietävien Karjalan hyödykkeiden parissa työskenteli huomattava määrä ihmisiä. Lyhyin maininnoin kuvattiin Karjala-alueiden ja Pietarin välistä vuorovaikutusta ja Karjalasta Pietariin vietäviä tuotteita ja niiden tarkempaa sijoituspaikkaa pääkaupungissa.  Erityisesti Vanhan Suomen asema painottuu vuorovaikutuksessa Pietarin kanssa, mutta myös Aunuksella oli siinä vahva asema.

 

Kari Alenius

 

Petserimaa Viron osana 1918–1944

 

Esityksessäni tarkastellaan Viron valtiovallan (keskusvallan) suhtautumista Petserimaan maakuntaan Viron ensimmäisen itsenäisyyskauden aikana, mukaan lukien toisen maailmansodan aika. Vuoden 1944 lopulla Neuvostoliitto irrotti Petserimaan miehittämänsä Viron yhteydestä ja liitti sen Venäjän federaatioon.

Viron asevoimat olivat valloittaneet Petserimaan Viron vapaussodan (1918–1920) kuluessa, ja alueen kuuluminen Viroon vahvistettiin Tarton rauhansopimuksessa helmikuussa 1920. Petserimaa oli itsenäisen Viron ainoa maakunta, joka ei ollut aikaisemmin kuulunut ns. historiallisen Viron (Viron ja Liivinmaan kuvernementit, Vanha Liivinmaa) yhteyteen. Vajaa kolmannes sen asukkaista oli virolaisia, noin 60 % venäläisiä ja loput lähinnä latvialaisia. Siten myös etnisen kokoonpanonsa puolesta Petserimaa erosi muista Viron maakunnista, joissa kaikissa virolaiset olivat vahvana enemmistönä.

Petserimaan virolaiset olivat pääosin setukaisia, joiden kieli ja kulttuuri poikkesivat melko paljon Viron ydinosien vastaavista. Lisäksi maakunnassa kaikkiaan elintaso ja varsinkin koulutustaso olivat huomattavasti alhaisemmat kuin muualla Virossa keskimäärin.

Edellä mainitut tekijät yhdessä loivat tilanteen, jossa Viron keskusvallan ja Petserimaan väliset suhteet olivat jännitteiset. Viron keskusvallan näkökulmasta Petserimaa oli selkeästi takapajuista periferiaa, jonka integroiminen muun Viron yhteyteen oli haasteellinen urakka. Maakunnan venäläistä enemmistöä pidettiin lisäksi turvallisuusriskinä. Viron valtiovalta kohdisti siksi Petserimaahan erityistä huomiota ja pyrki saavuttamaan integrointitavoitteensa käyttämällä osin epätavallisia keinoja. Esityksessäni analysoidaan mitä nämä keinot olivat ja miksi Viron keskusvalta toimi juuri tietyllä tavalla.

 

Matti Enbuske

 

Valtiovallan panostus Pohjois-Suomen liikenneinfraan: tavoitteet, toteutus, tulokset

 

Esitelmässäni paneudun Suomen valtiovallan toimenpiteisiin infrastruktuurin kehittämiseksi Pohjois-Suomessa. Keskuksen ja periferian välisen problematiikan tarkastelussa nostan esimerkkinä esille liikennejärjestelmät ja keskityn lähinnä maantieverkon rakentamiseen, kehittämiseen ja sen hallinnoinnin erityispiirteisiin.

Valtiovallan keskeinen hallinnoinnin väline oli 1800-luvulta lähtien piiriorganisaatioiden muodostaminen lääninhallinnon rinnalle. Minkälaisia tavoitteita valtakunnan pohjoisosia kohtaan asetettiin suhteessa koko Suomen kehitykseen? Mikä merkitys pohjoisella oli valtakunnan keskushallinnon näkökulmasta ja miten vaikutukset näkyivät pohjoisessa? Miksi infrastruktuuriin panostettiin? Olennainen kysymys on myös, miksi erityisesti 1990-luvulla tapahtui voimakas murros valtiovallan otteessa. Hallintojärjestelmä ajettiin käytännössä lähes kokonaan alas.

Esitelmässäni käy ilmi, kuinka keskeiseksi valtiovallan toimet muodostuivat Pohjois-Suomen alueelliselle ja kuntien kehitykselle 1800-luvun loppuvuosista lähtien. Ilman niitä ei Suomen valtion pohjoisella reuna-alueella olisi pystytty tarjoamaan elinkeinotoiminalle edellytyksiä eikä väestölle toimeentulomahdollisuuksia. Liikennejärjestelmän rakentamisella oli olennainen merkitys kehittämistyössä.

Muutos kehityksessä on selvästi osoitettavissa 1800-luvun alkupuolen ja loppupuolen välillä. Kansallista kokonaisetua ei vielä ollut 1800-luvulla, vaan paikallisen väestön hyvinvoinnin kasvattaminen ymmärrettiin johtavien virkamiesten keskeiseksi tavoitteeksi. Vasta 1900-luvun alkupuolella nousee esille kansalliset, valtiolliset, tarpeet ja edut, mutta yhä tuolloinkin Pohjois-Suomea rakennettiin pitkälti sen omista lähtökohdista käsin. Pohjoinen ei jäänyt pelkästään kansalliseksi periferiaksi, joskin alueen kansallinen hyöty ymmärrettiin valtiojohdossa erityisesti raaka-ainevarantojen vuoksi. Toisaalta 1900-luvun lopulla tapahtunut muutos kertoo siitä, miten kansallisvaltion tarpeet ovat muuttuneet voimakkaasti 1900-luvun alkupuolen ja vielä puolivälinkin tilanteesta.

 

Olavi K. Fält

 

Keskus-periferia suhteiden vaikutus länsimaisiin mielikuviin Japanista 1853–1904 –esimerkkeinä Suomi ja Ruotsi

 

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella keskus-periferia -suhteen vaikutusta yleiseen läntiseen Japani-kuvaan 1853–1904, Japanin avautumisesta Venäjän-Japanin sotaan, esimerkkeinä autonominen Suomen suuriruhtinaskunta ja Ruotsin kuningaskunta, vastaamalla kysymyksiin, millainen Japani-kuva oli, oliko kuvien välillä eroja, miksi kuvat olivat sellaisia kuin ne olivat, tapahtuiko niissä mitään muutoksia ja mihin kuvia mahdollisesti käytettiin. Kognitiiviseen psykologiaan perustuvan historiallisen kuvatutkimuksen lisäksi hyödynnän analysoidessani aikakauden painettua Japania käsittelevää materiaalia termodynamiikasta ja uudesta verkostoteoriasta historiantutkimuksen käyttöön soveltamaani teoreettista mallia sekä keskus-periferia -näkökulmaa.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että mielikuvat Japanista niin Suomessa kuin Ruotsissa olivat koko tutkittavan kauden hyvin samankaltaiset eli molemmat maat olivat siinä mielessä osa laajempaa läntistä mielikuvaverkostoa. Selkein muutos kuvassa tapahtui 1890-luvulla, jolloin Kiinan-Japanin sodan seurauksena kuva sai myös viholliskuvan piirteitä. Kuvan eri painotukset, eksoottisuus, länsimaisen kulttuurin vastaanottavaisuuden ihailu ja politisoitunut viholliskuva vahvistivat läntistä identiteettiä korostamalla lännen keskus-hegemonia asemaa maailmassa eli ne toivat läntiseen kulttuuriin lisäresursseja keskus-hegemonia asetelman ylläpitämiseksi mielikuvien tasolla. Entropian näkökulmasta kysymys oli siitä, että nimenomaan pyrittiin tiedostamattakin kiinnittämään erityistä huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka vahvistivat omaa identiteettiä. Suomi ja Ruotsi periferisenä osana läntistä mielikuvaverkostoa saivat vaikutteita niin johtavan läntisen lehdistön kuin merkittävien käännöskuvausten kautta. Ainoat huomattavat poikkeukset olivat Baeckström ja Nordenskiöld, joista etenkin Nordenskiöldin kautta välittyi myös yleiselle eurooppalaiselle kuvalle vastakkaisia aineksia. Erityinen poikkeus oli Japani-kuvan varhainen kielteinen käsitteellistyminen Suomessa 1850-luvun lopulla, jota tosin ei enää sen jälkeen esiintynyt.

 

Matti Mäntylä

 

Pohjois-Suomen perifeerisyys Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa

 

Esitelmän aihe liittyy olennaisesti väitöskirjatyöhöni ”Urho Kekkonen ja Pohjois-Suomi: Kekkosen Pohjois-Suomea koskenut ajattelu ja toiminta vuosina 1936–1981.” Koska Kekkosen ja Pohjois-Suomen välisen vuorovaikutussuhteen tarkasteleminen on työssäni keskeistä, tarjoaa tutkimusaiheeni yhden uuden näkökulman symposiumin teemaan keskuksen ja periferian suhteesta historiassa. Siitähän Kekkosen, vallankäyttäjän, ja Pohjois-Suomen, periferian, vuorovaikutuksessa pitkälti oli kyse.

Pohjois-Suomi Urho Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa muodostaa väitöskirjatyössäni yhden osakokonaisuuden, jota työstän parhaillaan. Kekkosen Pohjois-Suomea koskeneen toiminnan taustoja ja motiiveja on haettava ennen kaikkea hänen varsin laajasta kirjallisesta tuotannostaan. Kekkosen kirjoituksissaan esittämät käsitykset ja ennakko-oletukset Pohjois-Suomen olosuhteista, ongelmista ja mahdollisuuksista loivat perustan hänen myöhemmälle toiminnalleen esimerkiksi Pohjois-Suomen teollistamishankkeiden parissa.

Esitelmässäni tarkastelen ennen kaikkea sitä, millä tavoin Pohjois-Suomen perifeerisyys näyttäytyy Kekkosen talous- ja yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa. Millaisena Kekkonen näki keskusalueiden ja syrjäseutujen suhteen Suomessa? Oliko hänellä aito halu kehittää Pohjois-Suomea? Pitikö hän pohjoista kenties valtapolitiikkansa välineenä?  Entä tuliko Pohjois-Suomi Kekkosen mukaan nähdä erityisenä kokonaisuutena ja mitkä olivat sen asema ja tehtävät valtakunnan osana? Erityisen mielenkiintoista ja tutkimuksen kannalta jossain määrin ongelmallista on pyrkiä määrittämään Kekkosen oma asema keskus ja periferia -akselilla. Kekkonen kun mielsi itsensä toisaalta kansanmieheksi ja samaistui vahvasti pohjoisen ihmisiin, mutta kuitenkin hän oli koko ajan valtakunnan keskeinen vallankäyttäjä pääministerinä ja tasavallan presidenttinä.

Esitelmä perustuu ensisijaisesti Urho Kekkosen kirjalliseen tuotantoon. Poliittiset ohjelmat, artikkelit, puheet ja kirjeet muodostavat pohjan hänen taloudellisen ja yhteiskunnallisen ajattelunsa analysoinnille. Lähdeaineisto on peräisin lähinnä 1950-luvulta, jolloin Kekkosen ohjelmallinen aktiivisuus Pohjois-Suomea kohtaan oli suurimmillaan.

 

Esko Nevalainen

 

Englannin ja Skotlannin väliset suhteet brittiläisten sisällissotien aikakaudella

 

Esitelmässä käsitellään Englannin ja Skotlannin välistä suhdetta personaaliunionin aikakauteen kuuluvien brittiläisten sisällissotien (tai kolmen kuningaskunnan sotien) aikana 1630- ja 1640 – luvuilla. Nimensä mukaisesti sisällissodat koskivat saariston kaikkia osia mukaan lukien myös Irlanti ja Wales. Monikansallisen valtiokokonaisuuden muotoutumisen kannalta kyseinen aikakausi oli ratkaiseva. Tuolloin kansallisen kovenanttiryhmän johtaman Skotlannin asema itsenäisenä poliittisena toimijana voidaan katsoa olleen viimeistä kertaa Brittein saarten historiassa ratkaisevan tärkeä myös eteläisen kuningaskunnan kannalta.

Kuninkaan kuolemantuomioon ja Oliver Cromwellin lordiprotektoraattiin johtanut konflikti rojalistien ja parlamentaristien välillä oli poliittisen historian kannalta huomattavan tärkeä, mutta eri kansallisuuksien ja kulttuurien väliset suhteet ovat perinteisessä historiallisessa tarkastelussa jääneet suhteellisen vähälle huomiolle. Skotlannin kovenantin kannattajien tavoitteita ja merkitystä sisällissotien kehityksessä voidaan tarkastella keskus ja periferia- suhteen näkökulmasta. Tässä esityksessä aihetta tarkastellaan nimenomaan skotlantilaisten lähteiden pohjalta.

Brittiläisen historian näkökulman mukaisesti esitelmässä tarkastellaan Brittein saarten kehitystä anglosentrisen painotuksen sijaan monikansallisia aspekteja ja kansallisuuksien ja kirkkokuntien keskinäisiä vuorovaikutussuhteita pohtien. Keskeinen teema on aluetta dominoivan Englannin ja poliittisessa ja taloudellisessa mielessä perifeerisessä asemassa olleen Skotlannin välinen suhde. Tämä teema sijoittuu monessa mielessä kansainvälisten suhteiden historian piiriin, jossa uskonnollis-poliittisilla ja kulttuurisilla eroilla kansojen välillä on ollut huomattava merkitys alueen kehityksen kannalta. Erityisenä näkökulmana aiheeseen on uskonnollisen ja kansallisen identiteetin muotoutuminen osana monikansallista konfliktia.

 

Henry Oinas-Kukkonen

 

Alaskan ”sourdough”-territorio muuttuvassa maailmassa

 

Sourdough on perialaskalainen ilmaus paikalliselle pitkäaikaiselle asukkaalle. Yukon-joen varrella nimityksellä on yleensä tarkoitettu kaikkina neljänä vuodenaikana alueella pysyvää asukasta. Sourdough-nimitys tulee hapanleipätaikinajuuripussista, jota riiputtivat vyöstään tai kaulastaan suuren kultaryntäyksen karaisemat kullankaivajat. 1800-luvulta alkaen syrjäisen Alaskan maine ja resurssien hyödyntäminen rakentui heidän varaansa. Vielä vuonna 1922 lähimmän osavaltion Washingtonin Seattlen kaupungissa järjestettiin kultaryntäyksen 25-vuotisjuhlissa parin mailin mittainen sourdough-paraati, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa haluttiin toisen maailmansodan kynnyksellä määrätietoisesti kehittää Alaskan territoriosta vahva ja kasvava osavaltio. Alaskalaisten mielestä päämäärä oli hyvä, mutta Washingtonin päättäjien keinoja pidettiin sopimattomina.

 

Jari Okkonen

 

Itämeren piirin vuorovaikutusverkoston muutokset kivikaudella – vertaisyhteisöjen reaktioita neolitisaatioon

 

Muinaisten yhteisöjen ja niiden sosiaalisten rakenteiden tutkiminen arkeologian keinoin on haastava tehtävä, kun aineisto muodostuu materiallisessa kulttuurissa hahmottuvista toistumista. Arkeologiset löydöt osoittavat, että Itämeren alueen yhteisöt olivat neoliittisella kivikaudella (5100–1800 eKr.) yhteydessä toisiinsa ja voimme hyvällä syyllä olettaa, että rannikoita yhdisti lukuisat osin päällekkäiset vuorovaikutusverkostot. Näissä ihmiset, esineet ja ajatuksen liikkuivat moninaisten sosiaalisten normien ja sääntöjen ohjaamina.

Pohjanmaan transegalitaariset yhteisöt omaksuivat uusia sosiaalisia innovaatioita ja muuntuivat asutusmalliltaan vähemmän liikkuviksi ja sosiaalisesti kompleksisemmiksi. Tässä keskineoliittisen kauden sosiaalisessa muutoksessa pyytäjä-keräilijä-yhteisöjen yhteydet etelään olivat merkittävässä roolissa. Merkittävää Itämeren pohjoisrannan pyytäjä-keräilijä-yhteisöjen kannalta kuitenkin oli, että Baltian etelärannan yhteisöt tunsivat jo maatalouden tai olivat omaksumassa uusia piirteitä naapureina asuvilta maatalousyhteisöiltä eli ne olivat elinkeinostrategiassaan ”korvautumisvaiheessa” (3200–2900 eKr.).

Itämeren eteläosien neolitisaatio muutti väistämättä myös pohjoisen ja itäisen rannikon yhteisöjen elämää, siitä huolimatta, ettei talouden muutos koskenut niitä suoraan. Kanssakäyminen, joka oli perustunut vertaisyhteisöperiaatteelle, muuttui kivikauden lopulla keskus-periferia-mallin mukaiseksi. Keskineoliittisen kauden (4000–2300 eKr.) muutokset Pohjanmaalla liittyvät Itämeren alueen yhteisöjen vuorovaikutussuhteessa tapahtuneeseen muutokseen – ne eivät ole irrallinen alueellinen prosessi.

 

Tuula Okkonen

 

Falling Monuments, Broken Memories and the US Monument Policy in the Occupation of Japan

 

Monuments have been erected in the public areas for the aim of remembering and representing. They have been and they are national symbols of power, beauty, heroism, glory or hard work and sacrifices, which create and strengthen collective memories. As such, monuments serve history politics in shaping and reshaping the collective understanding of the past.

Monuments can be used as a tool in forgetting. Statues have been falling or they have been moved from the public to the remote places or exclusive galleries. Or the unwanted or controversial monuments have been destroyed in the riots of war more or less purposefully.

When the occupation of Japan began in August 1945, the Americans were fully aware that the Japanese connected nationalistic and militaristic sentiments in particular monuments. In order to demilitarize and democratize Japan the leaders of the military operation had to choose how to handle with the arguable symbols of the militaristic and ultra-nationalistic Japan. The task was not an easy one. Aspects of centre and periphery were linked to the outcome of warfare, but were there a centre and a periphery in Japan related to the US monument policy?

 

Marika Rauhala

 

Kuolemattomat keskustassa ja maanäärillä: Jumalallinen näkökulma tilaan antiikin Kreikassa

 

Vaikka antiikin kreikkalaiset matkustivat laajalti, kävivät kauppaa ja perustivat siirtokuntia, kreikkaa puhuva maailma muodosti helleeneille keskipisteen, johon verrattuna muut alueet edustivat toiseutta. Toisaalta kreikkalainen kulttuuri oli klassisella ajalla (n. 480‒330 eaa.) painottunut kaupunkeihin, joiden reuna-alueina toimivat – sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti – ympäröivä maaseutu ja koskematon luonto. Jumaluudet olivat tärkeässä osassa helleenien määritellessä suhdettaan ympäröivään maailmaan. Tietyt jumalat ja kultit valvoivat urbaania keskustaa kauppapaikkoineen ja hallinnollisine keskuksineen, kun taas toiset vastasivat agraarisesta ympäristöstä ja kolmannet edustivat kesyttämättömän luonnon arvaamattomia voimia. Vaikka periaatteellista eroa kreikkalaisten ja ulkomaalaisten jumaluuksien välillä ei tehty, usein jumalat, jotka edustivat epäsovinnaisia ja vieraina pidettyjä kokemuksia kuten hurmostilaa tai väkivaltaa, sijoitettiin ajatuksellisesti kreikkalaisalueiden ulkopuolelle. Toisaalta jumaluudet pystyivät myös ylittämään kategorisia rajanvetoja ja heidän kulttiensa kautta myös kreikkalaiset saattoivat määritellä suhdettaan tilaan. Niinpä esimerkiksi vierasperäisten kulttien omaksuminen auttoi helleenejä käsittelemään ympäröivän maailman laajuutta ja vihamielisyyttäkin. Luonnonhenkien kultit puolestaan toivat palasen villiyttä jopa kaupungin keskelle, kun taas merkittävät kulttipaikat kaupunkialueiden raja-alueilla julistivat keskuksen territoriaalista oikeutta suhteessa rajaseutuihin.

 

Heikki Roiko-Jokela

 

Taistelu Murhijärvestä

 

Metsäkiistojen tutkimuksessa lähdetään liikkeelle siitä, että ryhmillä on erilainen käsitys ympäristöstä sekä ihmisen ja luonnon välisestä vuorovaikutussuhteesta eli tässä tapauksessa maankäyttöpolitiikasta. Ryhmien toiminnan taustalla vaikuttavat erilaiset arvot, asenteet, kuvat ja tiedot. Paikallistasolla ja valtakunnantasolla yksittäistä metsäkiistaa saatetaan käsitellä hyvin eritavalla. Puolesta ja vastaan perustelut saavat erilaisia argumentteja ja painoarvoja. Kuitenkin samanlaista arvomaailmaan edustavien paikallis- ja valtakunnantason piirien vuorovaikutus on hyvin tiivistä.

Murhijärven (Suomussalmi) tapauksessa on kyse suomalaisesta metsäkonfliktista/kiistasta 1980/1990-lukujen vaihteessa. Vastakkain olivat luonnonsuojelupiirit, paikallinen väestö, kulttuuriedustajat ja Metsähallitus. Ydin kysymyksenä oli vanhojen metsien suojelu ja "kalevalaisen" kulttuurin säilyttäminen. Paikallisten asukkaiden asenne oli ristiriitainen - elinkeinopoliittinen kysymys (metsien maankäyttö ja elinkeinojen turvaaminen). Toimintatapoina olivat adressit, mielenosoitukset ja julkiset kirjoitukset. Seurauksena olivat ministeritason kiistat ja kompromissit sekä alueen elvytyssuunnitelma.

Esitelmässä tuon esiin eri osapuolten näkemyksiä, motiiveja ja perusteluja argumenteilleen. Pohdin erilaisia uhkakuvia ja ratkaisuvaihtoehtoja paikallistason ja valtakunnantason näkökulmasta sekä analysoin kiistan osapuolten arvomaailmaa. Analyysissä hyödynnän konfliktin teorioita.

Murhijärven tapaus on osa suomalaista metsäkiistojen aaltoa 1980-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle. Kiistat herättivät voimakkaita tunteita ja reaktioita ja johtivat oikeuskäsittelyihin. Paikallistason kiistat ylittivät myös valtakunnantason mediakynnyksen.

 

Esa Ruuskanen

 

Ydinalueiden ja periferian uudelleen määrittely Turun akatemiassa 1740–1770-luvuilla

 

Ruotsin valtakunnan katse oli kääntynyt 1600-luvulla Itämeren eteläpuolen alueisiin paitsi sotilas- myös resurssipoliittisista syistä. 1690-luvun nälkävuosien kokemukset, Baltian vilja-aitan menettäminen Kaarle XII:n sodissa sekä Englannin, Hollannin, Preussin ja Ranskan vahvat edistysaskeleet maataloudessa pakottivat eliitin jäsentämään uudelleen suhdettaan valtakunnan takamaihin. Akatemioissa vaikuttaneet tiedeyhteisöt hankkivat aikaisempaa kiinteämmän roolin poliittisissa linjauksissa kritisoimalla valtakunnan maataloustuotannon tehottomuutta sekä esittämällä käytänteitä, joilla Ruotsi kuroisi umpeen Keski- ja Länsi-Euroopan etumatkaa. Maataloustuotannon kehittämiselle asetettiin useita tavoitteita: peltopinta-alan lisääminen, viljaomavaraisuuden kohottaminen, varautuminen nopeaan väestönkasvuun ja valtakunnan takamaiden valjastaminen ruoan tuotantoon ja vaurauden kasvattamiseen.

Tässä tutkimuksessa käsitellään sitä, miten Turun akatemia vaikutti ydinalueiden ja takamaiden uudelleen määrittelyyn erityisesti soiden hyödyntämistä käsittelevien väitöskirjojen kautta. Päälinjana oli soiden kuivattaminen maatalousmaaksi omaksumalla englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia malleja sekä löytämällä omiin luonnonolosuhteisiin soveltuvia keinoja. Tutkimuksen viitekehyksenä on keskus-periferia-suhteen hahmottuminen monen kerroksen kautta. Yhtäältä ruotsalais-suomalainen suotutkimus oli vilkkainta ja arvostetuinta nimenomaan Turun akatemiassa, joka ei sijainnut valtakunnan varsinaisilla ydinalueilla. Toisaalta kehittämisen painopisteeksi tuli luontotyyppi, joka oli aina periferiaa sijainnistaan huolimatta. Valtakunnan itäiset ja pohjoiset provinssit sekä asumattomat saarekkeet väkirikkaammilla ydinalueilla Skånesta Uplantiin olivat leimautuneet takamaiksi paljolti laajojen suoalueidensa johdosta. Tutkimuksessa kysytään, millä tavoin Turun akatemian tiedeyhteisö rakensi uutta kuvaa suoluonnosta ja pyrki kohottamaan soiset alueet takamaasta ydinalueeksi. Teoreettisella tasolla pohditaan sitä, onko konventionaalisen keskus-periferia-dikotomian (heartland-hinterland, core-periphery) käsitys taloudellisesti epätasa-arvoisten alueiden välisestä vuorovaikutuksesta liian keskuspainotteinen ja kuinka pluralistisempi historiakäsitys voisi tuoda paremmin esille periferioiden roolin vaikuttajina.

 

Matti Salo

 

Towards Regionally and Socially Egalitarian University System: The Rapid Expansion of the Finnish University Sector from the 1950’s to the 1970’s

 

The number of universities in Finland increased from 11 to 21, and the number of students increased from 15,000 to 80,000 from the 1950's to the 1970's. The expansion was mainly achieved by establishing new regional universities under state control with tax funding. The presentation reviews the reasoning, underlying ideologies and influential parties related to the process. There were also some changes during the process, therefore the founding processes of the first university with a regional assignment, the University of Oulu (1958), and the last university to start operation, the University of Lapland (1979) are compared. The former was established because of the need to exploit the natural resources of Northern Finland and to ensure sufficient number of qualified teachers and doctors there. The venture was executed through political means and against the will of the old universities, which emphasised academic traditionalism and autonomy. An essential force behind the foundation was the conservative educated class that had originated from Northern Finland and advanced to significant national positions. Since the 1960's, Finland shifted to a new leftist university policy, which emphasised educational equality and planning. The founding of the latter university was eventually more a logical result of established egalitarian university policy and systematic regional policy. The venture was backed by the left-wing parties and political centre. The presentation is based on the histories of the universities of Oulu and Lapland and a doctoral thesis on the structural development and impact of the University of Oulu.

 

Reija Satokangas

 

Periferia periferiassa teollistuu – muuttoliike Kemijokisuun yhteiskunnallisen muutoksen taustalla

 

Suomen teollistumisen historiassa keskus ja periferia -teema on hyvin keskeinen. Tarkasteltaessa Suomen teollistumista (Länsi-)Euroopan kontekstissa Suomi teollistui verraten myöhään: voidaan kysyä, johtuiko se maantieteellisesti perifeerisestä asemasta?

Kun ns. toisella teollistumiskaudella Suomen teollistumiskehityksen veturina toiminut sahateollisuus käynnistyi, se alkoi Suomen periferiasta. Suomessa teollisuus ei syntynyt kaupunkeihin, vaan periferiaan, maaseudulle. Ja tätä kautta periferiaan syntyi keskuksia.

Näitä keskusta ja periferia -painotuksia tutkin jo väitöskirjassani (2004) ja nyt meneillään olevassa tutkimuksessani tarkastelen Suomen teollistumisen vaikutusta muuttoliikkeeseen. Mikä vaikutus muuttoliikkeellä on periferian muuttumisessa keskukseksi? Miten muutosprosessi/muuttoliikkeen vaikutus näkyy paikallisessa yhteisössä?

 

Juha Saunavaara

 

Breaking the tradition? The Allied Occupation of Japan and the Central Government’s Guidance of the Development of Hokkaido

 

Hokkaido has been called modern Japan’s first foreign conquest and it is known that the promotion of the development of Hokkaido—the turning of the island known as Ezochi into an integral part of modern Japan—has had unique characteristics since the Meiji Restoration (1868). The years of occupation that followed Japan’s defeat in the World War II have often been described as a watershed in the history of Japan. During seven years (1945–1952) under occupation, the Japanese society underwent the series of political, economic and social reforms. This reform period left its mark also in the development policy concerning Hokkaido.

It is noteworthy that an extraordinary structure to promote the development of Hokkaido was created again after the war through the passing of the Local Autonomy Act and the Hokkaido Development Act, as well as through the establishment of the Hokkaido Development Agency, the Hokkaido Development Bureau and a group of other Hokkaido-specific administrative units. Furthermore, the Hokkaido Comprehensive Development Plans (First Five-year Plan, 1952–1956) have also differentiated the Hokkaido policy scheme from that in other regions of Japan.

This study introduces the creation of structures and mechanisms that have been utilized in the postwar development Hokkaido. While studying the aims and means of the central government, attention is also paid to the reactions of the local Hokkaido-based actors and the interaction and negotiation processes between the center and periphery. Finally, this study is to detect whether the immediate postwar years formed a period of transition or abnormality in relations between the center and periphery in the context of Hokkaido development policy.

 

Gerhard Schmitt

 

C. G. Jung & centre and periphery

 

According to the analytical psychology of C.G. Jung the psyche is constantly working to achieve state of individuation.

Jung describes individuation as referring to a psychological condition in which the human being feels in balance with their environment and in balance with themselves

This state of psychological integrity and wholeness is achieved by the so called 'I-complex' that grasps what the outside world is demanding from the individual and what energy, in which structure and in what quantity the individual must retrieve from the unconscious, in order to solve this task.

This state of individuation is therefore composed of opposites, especially of unconscious and conscious energy. Jung calls this relation a komplexio oppositorum.

As a symbol of this mental constellation Jung recognizes the relation of circle and center in myths and cultures.

As a dialectical relation of center and periphery, that there are no peripheries without center and no center without peripheries, the komplexio oppositorum represents this figure in an ideal structure.

 

Erja Simuna

 

Bobby Sands – kylmäverinen terroristi ja historian vanki

 

IRA-jäsen Bobby Sands menehtyi syömälakkoon pohjoisirlantilaisessa vankilassa 5.5.1981. Tapahtuma keräsi maailmanlaajuisesti huomiota tiedotusvälineissä. Tulkinnat tapahtuneesta vaihtelivat: yhden mielestä kyseessä oli yksittäisen terroristin teko, kun taas toinen piti sitä kauan jatkuneen konfliktitilanteen viimeisimpänä käänteenä.

Tässä esityksessä tarkastelen sitä, miten englanninkielisissä maissa tapahtumasta uutisoitiin ja ennen muuta miksi. Niin kutsutun brittiläisen imperiumin valta-aikoina vallitsi selkeä keskusperiferia–asetelma, jossa Iso-Britannia oli voimakas keskus ja sen vallan alle joutuneet alueet periferian asemassa. Ajan kuluessa nämä alueet kehittyivät eri suuntiin, samoin vuorovaikutus ja suhtautuminen Ison-Britannian keskusasemaa kohtaan. Heijastuiko brittiläisen imperiumin perintö vielä 1980-luvun maailmassa? Muun muassa tähän kysymykseen etsin vastausta viiden englanninkielisen valtalehden välittämän (mieli)kuvan kautta. Nämä sanomalehdet ovat The Times (Iso-Britannia), The Irish Times (Irlanti), The New York Times (Yhdysvallat), The Globe and Mail (Kanada) ja The Age (Australia).

Tutkimukseni metodit pohjaavat vahvasti poikkitieteelliseen ja vertailevaan näkökulmaan, jotta tavoitan ne kulttuurikontekstit, jotka selittävät ilmiöiden erilaista esiintymistä. Vahvimmin tutkimukseni nojaa imagologiseen tutkimusmenetelmään, jonka merkitys perustuu siihen, että (mieli)kuvilla on erottamaton ja olennainen osa yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Kriisin tai konfliktin kohdatessa ihmisryhmät jakaantuvat ’meihin’ ja ’muihin’ normaalitilannetta herkemmin ja näkyvämmin, jolloin (mieli)kuvatkin on paremmin havaittavissa. Sanomalehdet tarjoavat hedelmällisen välineen tarttua kiinni arkiseen tiedonkulkuun ja käsityksien muodostumiseen. Tavoite ei ole tutkia tiedotusvälineiden toimintaa itsessään, vaan tavoittaa niitä omissa konteksteissaan syntyneitä tekijöitä, joista näkyy heijastuksia myös mediassa.

 

Nicolaie A. Şorodoc

 

Pros and cons of world-systems theory/analysis: from the present into the past of the Bronze Age Aegean

World-systems theory (WST), developed by such prominent figures as Immanuel Wallerstein and Andre Gunder Frank and later on reformulated as world-systems analysis (WSA) especially by Christopher Chase-Dunn and Thomas Hall, continues to be one of the most successful approaches in studying long-term and long-distance social change. It has been not only useful in studying the modern world but also the pre-modern one. Within the course of the last 30 years WST/WSA has been used to study the social dynamics and change of the Bronze Age (BA) Aegean cultures and beyond. This paper will attempt to look at the pros and cons of WST, and WSA and its application for studying BA Aegean. I am particularly interested in how various approaches within WST and WSA deal with questions of origins, systemic logic, boundaries, cycles, enlargement and incorporation, and collapse of pre-modern (or pre-capitalist) societies.

If we accept that the position of some component within a system is (partially) determined by the relations and mechanisms of that system, then the components of that system might not be represented by a simplistic trichotomy such as that of core-semiperiphery-periphery polarization. The role, position, or number of the components in a system should not be decided a priori but a fortiori, according to the detected mechanisms and relations. Indeed we see many new terms popping up for qualitatively different components of the system, e.g. contested periphery, negotiated peripherality, closer/secondary periphery, hegemonic core, semiperipheral core, semiperipheral marcher state, etc. However the insistence upon the usage of the Wallersteinian terminology by adding prefixes leads rather to confusion than elucidation.

I argue that instead of dividing the world prematurely into some elementary parts we should concentrate on the relations and mechanisms between a system’s entities. The main argument is against the view that the (world)-system is reducible to economics and that the units of this world-system or world-economy can be a priori stated as cores, semi-peripheries, and peripheries. A most fundamental, and urgent question is what we mean by the term system. If we look at the etymology of the term we see that syn- “together” + the root of histanai “cause to stand” means that a system is that which causes something or some things to stand together. Some scholars use the term interchangeably with structure or network; this blurs a critical eye. Some of the gaps or problems do not reside within WST/WSA itself but are a result of insufficient evaluation of the available data, as in the case of the BA Aegean. Scholars, who have attempted to apply WST to the BA Aegean, as I shall argue, have failed to consider the literary evidence bestowed by the Hittite tablets.  Furthermore, theory should also address and elucidate archaeological and historical problems, e.g. the Problem of Ahhiyawa. In other words, good theory must also be a way to excavate the past where evidence is absent.

 

Johan Strang

 

The limit and potential of peripheral eclecticism – Logical empiricism in the Nordic countries 1930-1970

 

In the recent discussion on cultural transfers (entangled history, histoire croisée, transnationale Geschichte) reciprocity has been in the centre of attention. However, in most cases the relation between the “sender” and the “receiver” is not an equal one, but contrary marked by asymmetries and hierarchies in which the degree of reciprocity is small or insignificant. In this paper I will focus on the relation between Nordic philosophers and the centres of logical empiricism and analytic philosophy in the period between 1930 and 1970. 

A common strategy of an intellectual of the periphery is to present oneself as a representative of a great international thinker. Many Nordic intellectual debates have taken place between ambassadors of different European schools, who have little or no ambition to participate in the discussions in the core. However, this does not mean that intellectual life in the peripheries can be studied as mere epiphenomena of the discussions in the centres. Any reception involves interpretation, translation and adjustment, and as such the peripheral intellectuals should be studied as active agents who have their own important influence on the ideas they import.

Moreover, there is an innovative potential in the peripheral position. In a context in which you are continuously forced to borrow and translate your ideas and concepts, you are perhaps also less prone to universalistic parochialism, that is, to believe that your own categories, definitions and theories are the only viable ones. In this way the peripheries can form a fruitful soil of innovative thinking beyond conventional intellectual borders. While it is possible to ignore Vienna in Frankfurt and Frankfurt in Vienna, both centres are readily present in Helsinki.

Looking at the history of logical empiricism and analytic philosophy in the Nordic countries, Georg Henrik von Wright and Arne Næss gained international recognition as innovative eclectics that combined analytic philosophy with ideas borrowed from hermeneutics and phenomenology.

 

Veronika Sušová-Salminen

 

Studying Eastern Europe as Constructing the Other: East European Area Studies and the Metageography of the World-System

 

This paper will consider the Otherness of Eastern Europe in relationship to its peripheral position in the modern/colonial world-system. In general, Eastern part of Europe is characterised with different (often contrasting) developments than those of core countries in Europe. Colonialism, lower access to the global naval networks, predominance of agriculture, geographical nearness to the Asian civilisations etc. might be mentioned as particular historical circumstances and reasons for the East European peripheral position. One of key arguments of the paper is to see how the constructed Otherness of Eastern Europe in the sphere of knowledge actually mirrors its peripheral position in the world-system.

The paper will concentrate on knowledge related aspects of East European Otherness by focusing on some problems of history of East European area studies over the 20th century. The first part of this paper will critically discuss the meta-geography of modern area studies including East European studies as well as question of geoculture of modern world-system. The second part will map and discuss the question of institutional (re-)organisation of East European areas studies after the end of the Cold War with regards to two examples of core countries the USA and the UK.

 

Juha Tuppi

 

Periferia resurssina esiroomalaisessa Keski-Italiassa: Tapaus Crustumerium

 

Crustumerium, esiroomalainen asutuskeskus Tiber-joen laaksossa Rooman pohjoispuolella, sijaitsi strategisesti merkittävässä kohdassa etruskien, faliskien ja sabiinien alueiden rajoilla. Tiber-joki ja Via Salaria toimivat tehokkaina kuljetusväylinä Latiumin sisällä, ja nykytutkimuksen mukaan Crustumerium oli myös osa tärkeää Etelä-Etruriasta Campaniaan saakka ulottuvaa (vaihto)kauppareittiä. Crustumeriumin kukoistuskausi on ajoitettavissa arkeologisen aineiston perusteella 700-luvun lopusta 500-luvulle eaa. Crustumeriumin menestys johtui epäilemättä sekä sen omista viljavista pelloista että hyvistä yhteyksistä ympäröiviin alueisiin, ja se olikin heti Rooman jälkeen yksi esiroomalaisen Latiumin suurimmista asutuskeskuksista.

Crustumeriumin kasvaessa ja liikenteen vilkastuessa 600-luvulla eaa. asutuskeskuksen alueella ryhdyttiin merkittäviin maansiirto- ja rakennusprojekteihin, joihin kuuluvat asutusalueen kukkuloiden läpi kulkeva tieleikkaus sekä niiden kaakkoispuolelta löydetty vallihauta. Tämän mittaluokan projektien toteuttaminen on tuskin mahdollista ilman keskitettyä hallintoa, organisointikykyä, työkaluja ja työvoimaa.

Tarkastelen tässä esitelmässä Crustumeriumin esimerkkitapauksen kautta ensisijaisesti asutuskeskuksen mahdollisuuksia hyödyntää sitä ympäröivän periferian väestöä työvoimana, mutta myös tämänkaltaisen vuorovaikutuksen mahdollisia etuja periferialle.

 

Reijo Valta

 

Kursun kylän autot. Alueellisten tekijöiden vaikutus uuden teknologian käyttöönotossa

 

Autoliikenteen mahdollistavaa infrastruktuuria pidetään nykyisin itsestäänselvyytenä. Tarjolla olevilla välineillä joko pääsee perille tai sitten ei. 1900-luvun alun Suomessa oli liikenteellisiä sumppuja, osassa Lappia liikennejärjestelmä perustui poroihin ja pororaitoihin. Pääasiallisin tavarankuljetusmahdollisuus olivat vesireitit. 1880-luvulla alkanut puuvarantojen hyödyntäminen perustui siihen, että tukit voitiin uittaa sahoille ja tuotantolaitoksille.

Osasta Kuolajärven kuntaa (nyk. Salla) ei ollut lainkaan vesistöyhteyttä muuhun Suomeen. Kunnan itäisen osan vedet laskivat Vienanmereen. Näillä seuduilla otettiin aikakauden uutuus, automobiili ilolla vastaan. Se tarjosi mahdollisuuden liittyä oman valtakunnan liikennejärjestelmiin.

Vuosina 1907 ja 1913-14 Kuolajärvellä oli suuria savottoja, jotka tuottivat paikallisille aikaisempaan nähden huomattaviakin määriä käteisvarallisuutta. Noina vuosina hakatut tukit uitettiin Vienanmeren rannoilla olleille ruotsalaisille sahoille. Saamillaan tuloilla moni hankki itselleen auton, etenkin 1910-luvun hakkuiden tuotoilla.

Vuoteen 1914 mennessä Suomeen oli hankittu noin 1200 autoa. Pitkää iloa uusista liikennevälineistä ei suomalaisille ollut. Venäjän armeija pakko-osti automobiilit omaa käyttöään varten. Kuvernöörit organisoivat nämä hevosten ja muiden liikennevälineiden hankinnat.

Aivan yksioikoista ei pakko-ostaminen ollut. Niillä alueilla, joilla autoa pidettiin välttämättömyytenä – kyse oli aluehallinnon kannasta – ei pakko-ostoja tehty. Näin kävi ainakin Kuolajärven Kursun kylällä. Vedenjakajalla sijainnut kylä sai pitää uudet kulkuvälineensä. Vuonna 1916 Kursussa oli lukumääräisesti enemmän autoja käytettävissä kuin Oulun kaupungissa.

Esitelmässä käydään läpi sitä miten periferiassa uusi teknologia saattaa olla tärkeämpi kuin keskuksissa, ja miten paikalliset asukkaat ovat mahdollisuuksien myötä innokkaita siihen sijoittamaan. Tätä kaikkea tarkastellaan viranomaisten näkökulmasta ja viranomaisarkistojen (Oulun lääninkanslia) avulla.

 

Samuel Vaneeckhout

 

An early centre in the north: Sär-1 and socio-ecological circumscription.

 

The arrival of the first ceramics in northern Finland caused the first visible reaction from the hunter-gatherers occupying the shores of the Bothnian Bay. This reaction, in the form of the development of Sär-1 pottery, suggests the presence of an early centre in coastal northern Finland. Because of early socio-ecological stability and socio-ecological circumscription in the region this stable centre developed into a complex, and long lived community as part of a large exchange network across northernmost Europe. This paper is based on the dates for Early Pottery sites in northern Finland and the reconstruction of ancient shorelines through GIS.

The paper is built up in three different parts. I start with a discussion of the environmental circumstances in Ostrobothnia that made early social stability in the region possible. Relative environmental stabilization after the last Ice Age and the abundance of resources offered year round survival possibilities in relatively small territories (river mouths).

In the second part I discuss the arrival of pottery in Finland and the reaction in the communities of the Bothnian Bay coast. By mapping the spread of the earliest pottery forms in Finland we can see how almost contemporarily with the pottery from coming from the east, a local pottery form develops.

The third part is a possible explanation for the phenomenon described above. Because of an early stable organization on the Bothnian Bay coast, it was possible for these communities to develop their own pottery style and to spread it across northernmost Europe.

 

Aarni Virtanen

 

Keskus ja periferia Vihtori Kosolan puheissa

 

Keskusta ja periferia -jako määrittyy esityksessäni Vihtori Kosolan puheista kahdella tavalla. Toisaalta käsittelen Kosolan puheita sen kannalta miten niissä ilmaistaan suhdetta poliittiseen valtaan, erityisenä tapauksena ennen mainitulle käsittelen Kosolan puheissaan käyttämiä käsitepareja. Kosola pyrki puheillaan pääsemään valtaan, keskustaan, muttei onnistunut, vaan jäi lopulta politiikan periferiaan ja syrjäytyi IKL:stä vuonna 1936. Puheet oli tarkoitettu hallitukselle ja Kosolan poliittisille vastustajille. Vuonna 1930 Kosolalla oli poliittista painostusvaltaa, jota hän ei kuitenkaan lopulta kyennyt ulosmittaamaan. Lopulta Kosola syrjäytettiin IKL:stä ja tavoitteet vallansaamisesta muuttuivat toteutumattomiksi haaveiksi.

Kosola käytti puheissaan käsitteitä, kuten puoluevalta, marxilaisuus ja työväki, määritellessään itseään, edustamiaan liikkeitä ja vastustajiaan. Esityksessä selvitetään Kosolan puheita vastakohtana poliittisille ja institutionaalisille keskuksille, kuten hallitusvallalle. Kuinka Kosola joutui politiikan periferiaan? Mikä oli se keskus, johon Kosola yritti puheillaan vaikuttaa? Puheissaan Kosola asetti kaupungin puoluepeliä vastaan turmeltumattoman maaseudun, modernisoitumista ja maallistumista vastaan traditiot, kuten uskonnon sekä puoluevallaksi nimittämäänsä parlamentarismia vastaan isäntävallan. Isäntävallalla hän tarkoitti puoluevaltaa vastustavia voimia: lapuanliikettä ja IKL:aa. Lopulta vuosina 1932-1933 Kosola määrittelee puheillaan vaihtoehtoa parlamentaariselle demokratialle, kunnes puheet maltillistuvat 1935-1936.

Yleisiä käsitteitä ja teemoja Kosolan puheissa: Puoluevalta, marxilaisuus, työväki, Lapuan laki, isänmaa, Suomen kansa, vihollisen nimeäminen (= venäläiset, marxilaiset, sosialidemokraatit, kommunistit ja juutalaiset).

Lisää kalenteriin

Takaisin tapahtumiin

Viimeksi päivitetty: 28.11.2012